Ajatuksia elämästä
Olen viime aikoina miettinyt elämää – ajattelen muutoinkin paljon, mutta näin lomalla ajatusten virralle on ollut aikaa arkea enemmän. Sain idean postauksesta, jossa analysoin hyvän elämän peruspilareita (jotka liittyvät toinen toisiinsa). Tämän voi, niin halutessaan, ottaa myös blogi-haasteena – ennen kaikkea haastan lukijoitani pysähtymään hetkeksi miettimään omaa elämäänsä. Oletko onnellinen? Jos et, mitä voisit muuttaa?
Alustuksena kirjoitukselle kerron hieman taustatietoa itsestäni uusille lukijoilleni:
Olen 47- vuotias 3- vuotiaan pojan äiti. Perheeseeni kuuluu kanssani samanikäinen avopuoliso, lapseni isä. Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri, musiikinopettaja, rytmimusiikin laulusolisti, sekä yrittäjä. Työhistoriani on moninainen – olen työskennellyt luokanopettajana, yksityisyrittäjänä musiikin toimialalla, ja nyt viimeisimpänä kansalaisopiston opettajana. Vapaa-ajalla tykkään laittaa ruokaa, käydä metsälenkeillä, lukea, kirjoittaa ja laulaa. Ihmisenä olen herkkä, avoin, iloinen, vahvatahtoinen, nopeatempoinen, kärsimätön, empaattinen ja määrätietoinen. Elämässäni onni ja onnettomuus ovat vuorotelleet. Olen käynyt läpi useita hyvin raskaita ajanjaksoja, mutta myös useita onnentäyteisiä aikoja. Olen huomannut saman kaavan toistuvan elämässä – niin ikävät kuin hyvätkin asiat kasaantuvat. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: kun on kohdannut paljon pahaa peräkkäin voi luottaa siihen, että hyvää – paljon hyvää – on vuorossa seuraavaksi. Myrskyn jälkeen on poutasää. Yksi elämäni onnellisimpia kausia oli raskaus-aika 43- vuotiaana. Myös lapsen syntymän jälkeiset kuukaudet olin onneni kukkuloilla. Sittemmin onneen on sekoittunut harmaita sävyjä univelan ja parisuhteen muuttumisen myötä. Olemme mieheni kanssa keski-iän ylittäneitä pikkulapsen vanhempia vailla tukiverkkoja.
Ylläkirjoittamani, luonnollisesti, vaikuttaa ajatuksiini elämästä.
Ajatuksia työstä, perheestä ja vapaa-ajasta. Uskon 8 + 8 + 8 – kaavaan. Jokaiseen vuorokauteen arjessa tulisi kahdeksan tunnin työnteon lisäksi kuulua kahdeksan tuntia aikaa oman perheen, harrastusten ja ystävien parissa, sekä kahdeksan tuntia unta. Kysymys on balanssista. Työn ei kuulu haukata elämästä liian suurta palaa. Iän myötä olen jopa alkanut kallistaa kelkkaani siihen suuntaan, ettei työlle kuuluisi välttämättä suoda edes tuota kolmasosaa vuorokaudesta – jos ihminen ei itse niin halua. Työtä tehdään toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa varten – kuitenkaan kukaan ei tarvitse meitä enempää kuin oma perheemme. Toki tarvitsemme myös ja ennen kaikkea itse itseämme. Väsyneinä meistä ei ole iloa tai ”hyötyä” kenellekään.
Mielestäni olisi hienoa jos yhteiskunta tukisi perheitä esim. niin, että kotihoidontukea voisi halutessaan saada ainakin yhden lapsen kohdalla eskari-ikään saakka. Itse olisin halunnut hoitaa lapseni kotona mahdollisimman pitkään jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Tästä olisi hyötynyt koko perheemme. Päiväkoti-aika on ollut meille monin tavoin raskasta. Raskasta on ollut myös ”rämpiminen” työn ja lapsenhoidon sekamelskassa – olen viimeiset pari vuotta sekä käynyt töissä että hoitanut lasta osa-aikaisesti (lapsi on päiväkodissa vain osa-aikaisesti). Minun ja mieheni työajat ovat päinvastaiset, joten arkena emme pysty jakamaan vastuuta lapsesta vaan olemme käytännössä yksinhuoltajia (hatunnostoni kaikille yksinhuoltajille!). Ylipäätään olisi mielestäni hienoa jos yksilö saisi tässä yhteiskunnassa tehdä enemmän yksilöllisiä valintoja oman elämänsä suhteen. Valintoja jotka pohjautuvat omaan arvomaailmaan. Minulle perhe on tärkeintä, raha hyvin toissijaista. Alle kouluikäisen lapsen (yksin) hoitaminen kodinhoidon ohessa on työtä, lasten- ja kodinhoitajan työtä. Tuo työ olisi minulle kaikkein rakkain ja tärkein työ. Pärjäisin kotihoidontuella useammankin vuoden (toki paljosta tinkien) sen vuoksi, että olen vuosien saatossa kyennyt säästämään tililleni pientä puskuria – ja koska asuntolainani on pieni.
Ajatteluuni vaikuttaa varmasti myös se, että elämäni on ollut ennen lasta hyvin työ – ja suorituskeskeistä. 11 vuotta luokanopettajan työssä poltti kaltaiseni tunnollisen perfektionistin loppuun. Onneksi vaihdoin alaa – pidän tämänhetkisestä työstäni kansalaisopiston opettajana hyvin paljon. Silti koen lapseni, ainokaiseni, olevan minulle ylivoimaisesti kaikkein tärkein asia.
Tätä kirjoittaessani koen voimakkaan intuition siitä, että ainoastaan laulajan tai kirjailijan ammatti olisi minulle täysin oikea työ. Onnekkaita ovatkin kaikki he, jotka ovat pystyneet yhdistämään rakkaimman harrastuksensa ja työn. Myös kaikki kutsumus-ammatissaan olevat, työtään sydämellä ja sydämestään tekevät.
Haastan jokaisen lukijani miettimään mikä on juuri sinulle tässä ainutkertaisessa elämässä kaikkein tärkeintä. Elämän ei tarvitse mennä yleisesti sen kaikkein hyväksytyimmän tai tyypillisimmän kaavan mukaan. On yhtä arvokasta olla perhe-orientoitunut kuin työ-orientoitunut. Jokainen tietää itse parhaiten minkälaisen balanssin omaan elämäänsä kaipaa, haluaa ja tarvitsee. Asioita on mahdollista muuttaa – muutoksille ei ole ylä-ikärajaa tai parasta ennen – päivämäärää.
Minä haluan tulevaisuudessa entistä lempeämpää, pehmeämpää ja hitaampaa elämää. Haluan sekä perhe-elämän, työelämän että vapaa-ajan olevan lempeää, pehmeää ja hidasta. Juuri minulle sopivaa. Haluan olla hyvinvoiva ja onnellinen vuoden jokaisena päivänä, en vain viikonloppuisin ja lomilla.
Ajatuksia syömisestä ja ruoasta.
Ajattelen ruoan olevan sekä polttoainetta että suuri nautinto, ei koskaan joko-tai. Koen painonhallinnan ja varsinkin keskivartalo-lihavuuden välttämisen tärkeänä terveyden kannalta. Pianoindeksi, vaa’an lukema tai vaikka vaatekoko ei tässä ole se tärkein asia. Kauneuden, hyvyyden tai arvokkuuden kanssa em. asioilla ei ole mitään tekemistä. Olen toisinaan yrittänyt hallita painoani rajoittamalla sekä ruokavaliotani että annoskokojani. Olen kieltänyt itseltäni asioita, olen yrittänyt elää nälässä. Tuhoon tuomittua, typerää ja turhaa.
Olen viime aikoina kiinnostunut yhä enemmän intuitiivisesta syömisestä. Yksinkertaistettuna intuitiivinen syöminen tarkoittaa oman kehon ja mielen viestien kuuntelemista. Jos intuitio toimii ja on oikeassa kaikissa muissakin asioissa, miksei myös syömisessä? Halu syödä jotain tiettyä kertoo elimistön tarpeesta saada tuolloin juuri kyseistä ravintoa. Näiden asioiden tunnistaminen vaatii toki hyvää keho-yhteyttä aidon viestin kuulemiseksi (voimme esim. virheellisesti tuntea nälkää vaikka oikeasti kysymys on nestehukasta/janosta, tai tuntea himoa roskaruokaan saadaksemme lohtua). Uskon ajatukseen siitä, että kun pidämme itsemme tyytyväisenä syömämme ruoan suhteen ei haitallisia mielitekoja synny. Jos taas kiellämme ja rajoitamme syömistä, seuraa se väistämättä ennemmin tai myöhemmin huonoihin valintoihin.
Rakastan itse cafe lattea, appelsiinisuklaata, täytettyjä voileipiä, juustoja, ja hyvää viiniä. Itseni tuntien tiedän etten pystyisi loputtomiin elämään kanasalaatilla ja vichyllä. Kun suon itselleni pieniä nautintoja silloin tällöin, pysyy sekä kehoni että mieleni tyytyväisenä. Tarvetta mässäilylle tai ahmimiselle ei tule. Energiataso ja verensokeri pysyy parempana kuin ”kitu-dieetillä”. Jos kituuttaa yhdellä aterialla syö enemmän – liikaa – seuraavalla. Niinhän se menee elämässä muutoinkin – jos jossain pihtaa joutuu myöhemmin kahmimaan saaveittain. Miksi ylipäätään ihminen syö enemmän kuin kuluttaa? Mielestäni syy on oman itsen kuuntelemattomuus. Myös kiire ja henkinen pahoinvointi aiheuttanee usein ei niin hyviä/terveellisiä valintoja.
En koskaan (enää) halua laskea kaloreita tai punnita annoksia joita syön. Punaista lihaa haluan aidosti syödä vähemmän (uskon tutkimuksiin punaisen lihan haitallisuudesta), ja kasviksia enemmän (niinikään koska uskon niiden olevan oikeasti terveellisiä). Vehnää vältän koska se aiheuttaa minulle vatsavaivoja. Sokerista, grilliruoista ja naposteltavista minun on helppo tinkiä, koska ne eivät kuulu omiin makumieltymyksiini.
Haastan lukijani miettimään omaa ruoka- suhdettaan uudelleen intuition – ei kieltojen tai rajoitusten – kautta. Uskon että on mahdollista syödä yhtä aikaa sekä (kohtalaisen/riittävän) terveellisesti että nautinollisesti.
Ajatuksia rahasta.
Itse tarvitsen rahaa asumiseen ja elämiseen – laskuihin, asuntolainan lyhennykseen, ruokaan, sekä tottakai lapsen välttämättömiin hankintoihin – en juurikaan muuhun. En harrasta shoppailua, en pidä tavaroista tai materiasta, en koe tarvitsevani kasvohoitoja tai muitakaan hemmotteluita, kosmetiikassakin riittää ”basics”. Raha ei tuo minulle minkäänlaista onnea tai tyydytystä – koen että elämässä kaikkein tärkeimmät asiat ovat ilmaisia. Pärjään nykyisellä toimeentulollani.
Koen kuitenkin – työnteon viedessä niin suuren osan ihmisen arjesta – että Suomessa palkkatasoja pitäisi nostaa suhteessa elinkustannusten nousuun. Koen että palkasta kuuluisi joka kuukausi jäädä pieni siivu sivuun välttämättömien menojen jälkeen. Tämä olisi palkinto itselle tehdystä työstä. Raha jonka saisi käyttää johonkin itselle tärkeään (ei välttämättömään). Itse käyttäisin tuon siivun matkusteluun, sillä se on asia jota en ole pystynyt tekemään yli kymmeneen vuoteen.
Ajatuksia onnellisuudesta ja henkisestä hyvinvoinnista.
Kaiken edelläkirjoittamani lisäksi minun onnellisuuteni koostuu hyvästä arjesta, riittävästä levosta ja unesta, edes yhdestä luottoystävästä, mahdollisuudesta toteuttaa omaa itseäni, rakkaudellisesta perheestä, terveydestä, ja katosta pään päällä. Yksinkertaista. Myös lähes ilmaista (asumista lukuunottamatta).
Loppupeleissä onnellinen ja hyvä elämä todella koostuu hyvin pienistä asioista, näin uskon. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin – mitä omasta elämästä olisi hyvä karsia jotta voisi olla vielä onnellisempi ja hyvinvoivempi?
Minä olen jo jonkin aikaa määrätietoisesti ja konkreettisesti karsinut elämästäni kaikkia niitä asioita jotka vievät energiaa. Tämäkin on lopulta hyvin yksinkertaista. Kyse voi olla ihmisistä, tekemisistä, tai vaikka ajasta jonka kuluttaa somessa. Viimeksimainittu on omalla tämän hetken not to do – listallani. Erityisherkkänä huomaan kuormittuvani somen informaatio-tulvasta. Aivan erityisesti Instan tarinoista, joissa lapsi sairastaa jotain kuolemaan johtavaa. Minun ei tarvitse katsoa noita tarinoita, sillä ne saavat minut joka kerta itkemään. Voin keskittyä kaikkeen siihen, mikä tässä maailmassa on vielä hyvin. Voin jättää puhelimen aamulla yläkertaan ja palata sen äärelle vasta illalla. Ja jättää tuolloinkin pahan lukematta.
Onneksi me voimme tässä elämässä valita aika paljon.
Emme kaikkea, mutta aika paljon.
Onnellista ja oman näköistä alkavaa viikonloppua jokaiselle!
