Elämä ilman teflonpintaa
Erityisherkkyydestä puhutaan nykyisin paljon – omaan makuuni vähän liikaakin, sillä uskon jokaisen ihmisen olevan herkkä ja erityinen omalla tavallaan. Niin olen minäkin. Testien mukaan erityisherkkä, mutta diagnooseilla tai ”titteleillä” ei ole mielestäni mitään väliä. Kaikista vähiten haluan tulla kohdelluksi silkkihansikkain. Kaikista eniten haluan tulla kohdelluksi rehellisesti ja suorasanaisesti, kunnioittavasti. Juuri sellaisena kuin olen. Kukapa ei haluaisi?
Herkkä ihminen ehkä helposti ajattelee olevansa omituinen, ”liian” herkkä tai jotenkin vääränlainen. Niin olen minäkin ajatellut, monenmonta kertaa, mitä moninaisimmissa tilanteissa. Silloin kun imen ympäristön negatiivisia energioita itseeni niin vahvasti että saan fyysisiä oireita. Silloin kun (eli aina) en pysty keskittymään muuta kuin yhteen asiaan kerrallaan – kun ihan vaan ajatteleminen on mahdotonta jos taustalta kuuluu yhtään mitään ääniä, työnteosta puhumattakaan. Kun asiointi puhelimitse tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Kun kaikenlainen meteli, kiire, kaaos ja säätäminen raastaa hermoja ihan tosissaan ja oikeasti. Kun yli-annostus sosiaalista kanssakäymistä uuvuttaa niin että tunnen kuivuvani ja kutistuvani ja tyhjentyväni kokonaan. Kun lehtien ahdistavat lööpit ja tv:n väkivaltaiset ohjelmat ovat jotain mitä en vaan pysty katsomaan enkä käsittelemään. Kun uneni on niin herkkää, että kaikkein mieluiten nukun aina kotona – ja jätän tämän asian vuoksi usein kyläilyjä ja reissuja tekemättä. Kun kipukynnykseni on niin alhainen, että joskus jopa ihon silittäminen tuntuu polttelevalta, ja mm. napalävistyksen ottaminen aikoinaan vei miltei tajun (se sattui niin lujaa että yritin väkisin estää lävistäjää tekemästä toimenpidettä tarttumalla hänen käsiinsä ja repimällä niitä irti navastani). Kun ajatusten loputonta virtaa ei pysty pysäyttämään, kun kyyneleitä ei pysty pidättelemään. Kun voin pahoin automatkoilla, minkä vuoksi haluaisin mieluiten aina ajaa itse (matkapahoinvointi on lievempää silloin kun joutuu keskittymään ajamiseen ja eteenpäin katsomiseen). Ja niin edelleen. Kun tekee ja tuntee kaiken sydämellä, ei järjellä. Kun on vaan yksinkertaisesti herkkä sekä sielulta että ruumiilta. Herkkä. Ei ”prinsessa”, ”hankala”, ”herkkänahkainen” tai ”draamaqueen”.
Aika usein törmää siihen, että omaa herkkyyttä kritisoidaan. Sitä siis, että antaa asioiden mennä ihon alle, antaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa, kuuntelee liikaa ja ottaa huomioon liikaa– ja sitten kuitenkaan ei jotenkin ymmärrä tarpeeksi muita ihmisiä tai osaa jättää heidän sanomisiaan omaan arvoonsa toisesta korvasta sisään toisesta ulos- periaatteella. Minä ihan oikeasti en osaa. Olen yrittänyt. Kasvattaa suojakuorta ja teflonpintaa ja järkeä ja piittaamattomuutta. Se ei vaan onnistu. Jos vaikkapa vietän aikaa ihmisen kanssa joka omasta mielestäni käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti tai muutoin inhottavasti niin minulle tulee paha olo sekä henkisesti että fyysisesti, joista henkisen vielä ehkä jotenkin kestäisi. Se paha olo tulee riippumatta siitä onko ihminen perheenjäseneni vai vieras vai tuttu vai puolituttu vai ystävä. Se paha olo tulee riippumatta siitä tiedänkö syyn toisen ihmisen raskaaseen käytökseen. Vaikka hänellä olisi kaikki ”syyt” käyttäytyä niinkuin käyttäytyy ja minulla kaikki empatiakyky ymmärtää syitä käytöksen takana, voin silti huonosti. Kipu tuntuu itselläni mm. leukaperissä, kaulan, rinnan ja vatsan alueella. Mutta erityisesti leukaperissä. Tukahdutettua itkua, luin jostain.Toivoisin ettei minun täytyisi kokea syyllisyyttä siitä että suojaan itseäni sellaiselta seuralta missä voin pahoin. Silti toivon sillekin seuralle, siis ihan jokaiselle ihmiselle, vain ja pelkästään kaikkea hyvää. Ne ovat kaksi ihan eri asiaa – itsensä suojaaminen ja toisen ihmisen tuomitseminen tai pahan toivominen jollekin. En haluaisi joutua sulkemaan ketään elämäni ulkopuolelle, en haluaisi joutua suojaamaan itseäni; se on mielestäni surullista. En haluaisi niin. Mutta kysymyksessä ei ole asia minkä pystyn valitsemaan.
Miksi kirjoitin kaiken tämän? Ehkä siksi että- teflonilla tai ilman- muistettaisiin kunnioittaa toinen toistemme rajoja, suhtauduttaisiin toisiimme hienotunteisesti ja empaattisesti, ymmärrettäisiin ettemme koskaan tiedä toinen toistemme koko tarinaa, ja luotettaisiin siihen että jokainen (tämä on oma ”naivi” käsitykseni ihmisistä, mutta usko hyvään voittaa mielestäni heittämällä kyynisyyden) elää ja tekee asioita parhaansa mukaan. Että oltaisiin ehkä jossain kohtaa ihan vain hiljaa sensijaan että sanomme ruman, kyseenalaistavan, kritisoivan tai epäluottamusta herättävän sanan. Puhumattakaan siitä, miten paljon enemmän voisimme sanoa toisillemme hyviä, kivoja ja kannustavia sanoja. Ymmärrettäisiin se ettei meidän tarvitse olla toistemme kaltaisia, samanlaisia. Mielestäni ihmisyydessä ja ihmisen elämässä ei juuri tärkeämpää asiaa ole kuin se että saa olla oma itsensä. Ihan ja täysin. Kaikkialla ja aina. Ilman että sitä tulkitaan (välttämättä) yhtään mitenkään. Ilman että lyödään yhtään mitään leimoja. Ja – ihminen on kuitenkin aina lihaa, verta ja sydänverta- tunteva, elävä ja inhimillinen olento. Jokainen meistä. Oli sitten ”erityisherkkä” tai herkkyytensä teflonpinnan alle piilottanut.
By the way, kaikessa herkkyydessäni ja ehkä juuri sen vuoksi: koen olevani vahva. Ja elossa.
