En ymmärrä mielensäpahoittamisen kulttuuria
Yritän olla tässä postauksessa tekemättä yksinkertaisesta asiasta vaikeaa, monimutkaista tai seikkaperäistä – päinvastoin. Toivottavasti teksti ei triggeröi – nämä ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, kunnioitan jokaista eriävää mielipidettä.
Minun mielestäni tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia. Biologisesti ajateltuna. Identiteetti on asia täysin erikseen. Luonto ei toimisi ilman kahta eri sukupuolta vaan kaikki lajit kuolisivat lopulta sukupuuttoon. Uskon luonnon tarkoituksenmukaisuuteen.
Afrikan tähti ei mielestäni ole loukkaava peli. Minun ajatuksissani se kuvaa ihan korrektisti aikansa maailmankuvaa. Ennenkaikkea peli on paitsi hauska ja jännittävä niin myös opettavainen (maantieteellisesti). Samaan hengenvetoon on todettava että peli on peli – ei oppikirja tai Raamattu.
Huumori on huumoria. Ei huumorin kuulukaan olla faktuaalista tai jotain tiettyä arvopohjaa kantavaa. Huumori on aina myös aikansa kuva. Maailma muuttuu mutta miksi mennyttä pitää yrittää muuttaa (se on mennyttä). Olen minäkin (mielestäni ihan sivistynyt ja aidosti rasismia vihaava ihminen) aikoinani nauranut Pulttiboisin saamelais-ja romani-sketseille, olkoonkin että olin vasta lapsi tuolloin. Olen nauranut sen ajan kärjistetyille stereotypioille (mistä käsittääkseni huumorissa on hyvin usein kysymys) – en saamelaisille tai romaneille. Nauranhan myös sketseille suomalaisista (vaikkapa liittyen suomalaisten pidättyväisyyteen ja rujouteen) ja blondeista (olen ollut blondi 98% elämästäni).Osaan muutoinkin nauraa itselleni tilanteessa kuin tilanteessa – ja nauran. Sketsille nauraminen ei tarkoita sitä että olisi samaa mieltä sketsin sisällöstä/sanomasta. Koko ajatuskin on mielestäni ihan utopistinen. Huumoria – jos ei muuta niin mustaa sellaista – voi omasta mielestäni löytää melkein mistä tahansa (kuten vaikkapa tv – sarja Tabu on osoittanut). Huumori on eri asia kuin pilkka tai iva. Eikä kaikkien huumorintajun tarvitse olla samanlainen.
On mielestäni itsestäänselvää ettei neekeri-sanaa voi käyttää sen enempää puheessa kuin vaikka Aapisissa tai makeisissa – mutta sitä en ymmärrä sitten mitenkään, että kaikki joskus taiteessa, kirjallisuudessa, tv-ohjelmissa/elokuvissa, ylipäätään koko kulttuurikentällä ollut pitäisi yhtäkkiä sensuroida ja muuttaa. Tupakka, alkoholi, punainen liha – mitä näitä nyt on. Samalla kyseinen sensurointi mielestäni loukkaa ja aliarvioi yksilön omaa arviointikykyä ja päätösvaltaa. Ainakin itse koen pystyväni aivan hyvin katsomaan vaikka Sinkkuelämää ilman että rinnastaisin sitä mitenkään yhtään mihinkään todellisuuteen. Sinkkuelämää on fantasiaa. En myöskään koe aikuisena ihmisenä saavani minkäänlaisia vaikutteita siitä mitä näen, katson, kuulen tai kuuntelen. Omat arvoni ovat muotoutuneet niin kauan kuin muistan jostain aivan muusta. Lapsia ja nuoria pitää toki suojella kaikilta haitallisilta vaikutteilta – mielensäpahoittamisen kulttuurissa ei ole kyse tästä.
Me too – kampanjat ovat minua niinikään ärsyttäneet. Miksi yhtäkkiä palataan menneeseen tyyliin ”en tajunnut loukkaantua tuosta silloin mutta nytpä voin”. Tämä maailma ei ole, eikä kukaan meistä, täydellinen. On aivan absurdia tavoitella täydellistä maailmaa ja joka tilanteessa täydellisesti käyttäytyviä ja toimivia ihmisiä. Me kaikki olemme tehneet ja teemme virheitä. Minua on joskus läpsitty takapuolelle tai pidetty härskien vitsien kohteena – so what. Tahdittomuutta, sivistymättömyyttä, moukkamaisuutta. Ei sen enempää. Ei rikollista. En ole traumatisoitunut. Toki ymmärrän että ihmiset kokevat tämän asian hyvin eri tavoin (oman koskemattomuuden ja oman fyysisen tilan rajat). Uskallan silti väittää että Me too – liikkeissä on ainakin osittain ollut kyse ns. joukko-hysteriasta. Ehkä myös jonkinlaisesta (feministisestä tai muusta) ääri-ajattelusta, ja ainakin vähintään hyvin voimakkaasta, tietoisesta ja tarkoituksellisesta vastakkainasettelusta.
Erityisherkkänä koen todella ahdistavana maailman jossa jokaisen pitäisi pystyä robotin lailla ”virheettömään” ajatteluun ja toimintaan, sekä täydelliseen hyveellisyyteen. Koen ahdistavana maailman jossa rivien väleillekin pitää antaa merkityksiä ja niiden sisään piilomerkityksiä. Maailman jossa itseruskettavan käyttö on rasismia tummaihoisia kohtaan. Maailman jossa huumori saa kohdistua vain johonkin hyvin tarkkaan rajattuun. Maailman jossa on parempi vaieta ettei vaan loukkaisi ketään. Maailman jossa peruskäytöstavat, normaali hienotunteisuus ja toisten kunnioittaminen ovat vain alkusoittoa jollekin megalomaaniselle etiikan ja moraalin sääntöviidakolle. Ei kiitos.
Jokainen ihminen tulee mielestäni kohdata yksilönä. Silti itselleni on ollut ajoittain hiukan haastavaa sulkea silmiäni esim. tiettyjen väkivaltarikoksiin liittyvien tilastojen suhteen. Tämä on mielestäni inhimillistä. Tiedän silti että tulen aina antamaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden kunnes toisin todistetaan – haluan ajatella ihmisestä kuin ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää. Ennemminkin itseäni harmittaa se jos vaikkapa tietty etninen alkuperä/rotu tulee toistuvasti esille rikollisuudessa. En koe rasistisia tai vihaavia ajatuksia, vaan surullisia ja hämmentyneitä.
Loppuun todettakoon vielä kliseisesti että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa eivätkä tunteet ole koskaan väärin. Mielestäni aikuisen ihmisen on silti pystyttävä tarkastelemaan tunteitaan myös kriittisesti. Miksi tunnen niin kuin tunnen, miksi pahoitin mieleni, onko tunteessani enemmän kysymys provosoitumisesta tai triggeröitymisestä, vaikuttiko tunteeni syntyyn jokin yleinen ko. hetkellä vallalla oleva asenne-ilmapiiri jne. Tai onko minulla vaan kokonaisvaltaisesti niin paha olla että ärsyynnyn kaikesta mahdollisesta (mikä on toki ymmärrettävää muttei ei kovin ”hedelmällistä”).
Ennen kaikkea vastustan sitä että kaikkien pitäisi tuntea ja kokea asiat samalla tavoin. Vastustan sitä että koko yhteiskunta yritetään tasapäistää ja manipuloida tiettyihin aatteisiin ja arvoihin. Vierastan asioiden moralisointia. Vierastan mielensäpahoittamista ilman omaa, aitoa, henkilökohtaista tunnetta jostain. Vierastan ahdasmielisyyttä. Vierastan ylhäältäpäin tulevia vaikuttamis-yrityksiä. Toivoisin enemmän avarakatseisuutta ja laajempia näkökantoja. Ihan hiukan kepeämpää ja armollisempaa elämänasennetta. Vähemmän sääntöjä ja sensuuria. Enemmän sananvapautta. Enemmän aitoutta.
Voisiko seuraava maailmanlaajuinen trendi olla ”minä niin mieleni ilahdutin”?