Enemmän kuin mitään muuta aion opettaa lapselleni onnellisuutta
Tällä viikolla on somessa ja muuallakin puhuttu paljon lapsen oikeuksista. Hyvä niin. Lapsen oikeus on vanhemman velvollisuus.
Usein kuulee sanottavan että vanhemmuus on sarja epäonnistumisia. ”Epäonnistuminen” on vahva sana- ajattelisin itse mieluummin niin että vanhemmuus on sarja inhimillisyyttä. Kukaan ei ole täydellinen, ei myöskään vanhempana. Vanhempi saa olla inhimillinen, väsynyt, joskus hermostunut ja vihainenkin. Aikuinenkin saa itkeä, myös lapsen nähden. Ajattelen kuitenkin niin että aikuisen ja aikuisuuden huolet, murheet ja stressi ei kuulu lapsen maailmaan (eikä varsinkaan lapsen kannettavaksi). Silloin kun vanhemmilla on vaikkapa riitaa keskenään tai huolta jostain voi asian selittää lapselle, lapsentajuisesti. Voi sanoa vaikka että äiti ja isä ovat nyt tästä asiasta eri mieltä, mutta se ei ole vaarallista eikä johdu sinusta mitenkään. Tai jos äiti on vähän väsynyt voi sanoa että äiti on vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi eikä sekään ole vaarallista. Jos lapselle joskus korottaa ääntään voi sen selittää ja pyytää anteeksi- voi sanoa että jokin asia harmitti, ei lapsi itsessään. Tuo kaikki kuuluu elämään ja lapsenkin elämä saa olla elämänmakuista. Kunhan lapsi saa olla lapsi. Ja juuri sellainen kuin on.
Minulle ei ole mitään väliä sillä onko lapseni reipas ja rohkea vai ujo ja arka. Ei mitään väliä sillä onko hän hurja vai herkkä (sikäli kun tunnen itseni ja mieheni, veikkaan jälkimmäistä). Ei mitään väliä sillä haluaako hän pelata jalkapalloa, soittaa viulua vai kasata pienoismalleja. Hän saa olla juuri sellainen kuin on, ja juuri sellaisena aion häntä rakastaa, kehua ja kannustaa, joka päivä. On kuitenkin yksi asia mitä lapseltani edellytän, ja se on kunnioitus toisia kohtaan. Ihan kaikkia, myös eläimiä. Haluan opettaa lapseni kohtelemaan toisia kauniisti. En halua koskaan kuulla hänen puhuvan pahaa kenestäkään. Hän saa olla montaa asiaa, muttei ikinä toisia ihmisiä epäkunnioittavalla tavalla ylpeä tai itsekäs. Taito ottaa huomioon, kunnioittaa muita ja tuntea empatiaa vie elämässä pitkälle.
Enemmän kuin mitään muuta aion opettaa lapselleni onnellisuutta. Aion opettaa sitä omalla esimerkilläni ja sillä miten itse suhtaudun maailmaan, elämään ja ympärilläni oleviin ihmisiin ja asioihin. Aion näyttää lapselleni aitoa elämäniloa, ihastella asioita hänen nähden, kehua muita ihmisiä hänen kuullen. Teen tuota samaa tällä hetkellä koiralleni- ”isi tulee kotiin, eikö isi olekin ihana”(korostuneen ihastuneella äänensävyllä) – koira kuuntelee selkeästi innoissaan, ”isille” keimaillen ja korviaan luimistellen. Aion puhua syömästäni ruoasta kuinka hyvää ja herkullista se on, työstäni sen mielekkyyttä korostaen, oppilaistani heidän taitojaan ihaillen. Aion kertoa lapselleni miten mukavat naapurit meillä on, ja miten onnellinen olen ihanista ystävistäni. Aion pitää huolta minun ja mieheni parisuhteesta, sekä hellyydestä ja huumorista välillämme – lapseni nähden. Aion pitää huolta omasta onnellisuudestani ja itsestäni. Aion näyttää lapselleni että maailma on hyvä ja turvallinen paikka olla ja elää. Ihan kaikesta huolimatta ja ihan kaiken vuoksi.
Minussa on monia kipeitä kohtia ja haavoja jotka vielä odottavat parantumistaan. En aio siirtää niitä lapseeni. Ne eivät kuulu millään lailla hänen elämäänsä eikä hän ole millään lailla niitä ansainnut. Vanhemman velvollisuus on käsitellä omat traumansa niin ettei lapsi joudu niistä osalliseksi. Vanhemman velvollisuus on katkaista mahdollinen sukupolvelta toiselle siirtyvä pahan kierre. Vanhemman velvollisuus on auttaa itseään silloin kun hän apua tarvitsee. Paras lahja minkä vanhempi voi lapselleen antaa on se, että hän rakastaa itseään, puolisoaan ja elämäänsä.
Kaikki edelläkirjoittamani on tärkeää myös ja ennenkaikkea sen vuoksi että lapsi ei saa itse päättää kotiaan tai valita vanhempiaan. Sensijaan aikuinen saa itse pääsääntöisesti päättää omasta elämästään. Eläessäni aikoinaan väkivaltaisessa parisuhteessa muistan suojelleeni koiraani leijonaemon lailla, hänellä kun ei ollut tilanteeseeni osaa eikä arpaa. Kohdeltiin minua miten tahansa (jos ja kun olen niin itse valinnut) lastani tai lemmikkiäni ei tulla vahingoittamaan minun kodissani, ei minun silmieni alla. Tämä on minun vastuuni ja velvollisuuteni ilman yhtään minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja.
Kaikki edelläkirjoittamani on myös hyvin yksinkertaista. Lempisanontani on jo pitkään ollut, hyvinkin monen asian suhteen: ”ei se ole rakettitiedettä”. Ihmisillä on usein taipumus tehdä helpoista asioista vaikeita ja yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Vanhemmuus on mielestäni luonnollinen ja yksinkertainen asia. Se on rajoja ja rakkautta. Onnellisuutta ja onnellisuuden opettamista.
Kompastuskiveni ja kehityskohteeni vanhempana tulee varmasti olemaan samat asiat kuin muutoinkin elämässäni- herkkyyteni ja kärsimättömyyteni. Olen herkkä melulle, uneni on herkkää, keskittymiskykyni on herkkää, luovuuteni on herkkää, olen herkkä kaikenlaiselle kaaokselle ja negatiivisuudelle. Olen kärsimätön odottaja, en kestä minkäänlaista ”säätämistä”, kiirettä, vatvomista tai jahkailua. Pienen lapsen kanssa joudun kuitenkin altistamaan itseni kaikelle edellämainitulle. Koen kuitenkin että saan kompastella ja kehittyä, myös lapseni nähden. Saan tuntea kaikenlaisia tunteita – aivan samoin kuin lapsenikin.
Tärkeintä – myös lapseni kannalta – on kuitenkin se, että olen onnellinen. Onnekseni lapseni saa syntyä onnelliseen perheeseen. Ja – onnellisuutta todellakin voi opettaa; sitä voi siirtää, tartuttaa, levittää, kierrättää ja säteillä. Äitinä en halua mitään muuta niin paljon kuin että lapseni on onnellinen. Ymmärrän myös sen, että hänen onnensa voi koostua jostain ihan muista asioista kuin minun onneni. Eikä niillä asioilla ole minulle mitään väliä.
Pikkuiseni saat olla juuri sellainen kuin olet. Onnesi omannäköistä.
