Ihmisen ikävä toisen luo
Olemme eläneet poikkeusoloissa jo pitkään – monelta kantilta ajateltuna liian pitkään. Oma elinpiirini pienentyi viime maaliskuussa ruokakauppa – koti- akselille, ja lähes sellaisena se on tähän päivään saakka pysynyt lukuunottamatta viime syksyn noin kolmen kuukauden työssäoloa. Töissä tapaan kyllä ihmisiä – opetusryhmiäni ja yksityisoppilaitani – mutta kollegoita en (juuri) koskaan. Työaikani ovat sellaisia, että olen toimipisteissä pääasiassa yksin. Toisaalta jos paikalla sattuu samaan aikaan olemaan joku toinen ei aikaa kahvikupposen äärellä jutustelulle tässä työssä ole (vartin tauot kuluu hujauksessa wc:ssä käyntiin ja nuottien kopiointiin). Joululomani alkoi korona-rajoitusten myötä jo 2.12. ja tammikuun työt kutistuivat samaisten rajoitusten seurauksena pariin hassuun viikkotuntiin. Luonteeni tunnollisuudelle tyypillisesti olen maaliskuusta saakka noudattanut kaikkia ylhäältä päin tulevia ohjeita ja suosituksia kirjaimellisesti. Kuluneen vuoden aikana olemme käyneet ravintolassa syömässä mieheni kanssa tasan kaksi kertaa, baarissa yhden kerran (molemmat tapahtui kesällä rajoitusten ollessa hetken aikaa höllemmät). Hetket jotka olen viettänyt ystävieni tai siskoni seurassa on helposti laskettavissa yhden käden sormilla. Pitkän joululomani vietin mieheni kanssa. Harrastaminen on kutistunut kävelylenkeiksi niinikään mieheni kanssa. Ja – minähän nautin kotonaolosta; rakastan sitä ja uutta omakotitaloamme. Nautin myös mieheni seurasta, omastanikin. Mutta.
Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olisin tarvinnut ja kaivannut juttuseuraa enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin elämässäni. Olisin kaivannut tukea, kosketusta ja halauksia. Olen raskaana ensimmäistä (todennäköisesti myös viimeistä) kertaa elämässäni, 44- vuotiaana, ja olen asian kanssa yksin. Kirjoitin aiemmin blogissani siitä, miten olen nuorempana menettänyt monta lapsuus- ja opiskeluajan ystävää hetkellä kun he ovat perustaneet perheen ja saaneet ensimmäisen/ensimmäiset lapsensa. Tämä on tapahtunut ymmärrettävästi, mutta silti se on ajoittain satuttanut. Olen kokenut ulkopuolisuutta ja huonommuutta. Olen menettänyt ystäviä myös välimatkan vuoksi. Erilaisten elämäntilanteiden ja pitkien välimatkojen aiheuttamaa erilleenkasvamista ja henkistä etäisyyttä on vaikea kuroa umpeen jälkikäteen. Vielä vaikeampaa se on nyt, kun olen itse suuren elämänmuutoksen edessä ja tulossa äidiksi noin 15 vuotta myöhemmin kuin ystäväni. Korona puolestaan on tehnyt uusien ystävien saamisen (ja harvojen vanhojen kanssa ajanviettämisen) mahdottomaksi (kaikki tuskin ovat ottaneet suosituksia yhtä kirjaimellisesti, mutta oma ”lastini” on tällä hetkellä niin kallis että olen halunnut minimoida riskit). Liityin jopa hetkeksi netissä Pirkanmaan maaliskuiset 21- ryhmään vertaistuen ja uusien ihmiskontaktien toivossa, mutta kasvoton juttelu itseäni keskimäärin parikymmentä vuotta nuorempien tulevien äitien kanssa ei tuntunut siltä mitä toivoin. Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen tuntenut oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin elämässäni, vaikka olen samanaikaisesti ollut monena hetkenä onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Olen kuitenkin ollut yksin tuntemani onnen kanssa. Jaettuna onneni olisi kaksinkertaistunut.
Olen kaivannut ystävien neuvoja, kuuntelevia korvia, ymmärtäviä katseita, jaettuja kokemuksia. Olen kaivannut rohkaisevia ja kannustavia sanoja (muutenkin kuin kirjoitettuina). Olen kaivannut lenkkiseuraa kevään vehreydessä, kesän helteillä, syksyn väriloistossa ja talven pakkasilla (todellakin, kohta takana on jo koko vuodenkierron verran yksinäisyyttä). Olen kaivannut skumppalasien kilistelyjä ja tyttöjen iltoja – sitä että saa laittautua pitkän kaavan mukaan tuntien itsensä maailman kauneimmaksi ja lähteä ulos valloittamaan maailmaa. Olen kaivannut yhdessä musisointia ystävien kanssa, soittamista ja laulamista muutoinkin kuin vain omaksi iloksi. Olen kaivannut seuraa saunan lauteille ja poreammeeseen. Olen jopa salaa haaveillut babyshowereista (vaikken ole koskaan ajatellut olevani ns. babyshower- ihminen) tietäen että niiden toteutumisessa on tällä hetkellä aivan liian monta muttaa. Olen kaivannut maailmanparannus- kahvitteluita, olkapäätä jota vasten itkeä, yhtä lailla kuin hysteeristä nauru-seuraakin. Olen kaivannut toista ihmistä. Elämä on tehty jaettavaksi.
Kirjoitettuani kaiken edellä mainitun, minun ei ole koskaan ollut vaikea nauttia omasta ajasta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Kuluneen vuoden aikana hienoinen tylsyys on kuitenkin ollut ajoittainen seuralaiseni (erityisesti poikkeusajan myötä yli-pitkiksi venyneillä, palkattomilla lomillani). Mitä tehdä sen jälkeen kun olen jo käynyt päivittäisellä kävelylenkillä, tehnyt pakollisten kotitöiden ohella tikusta vääntämäni, nukkunut päikkärit, leikkinyt koiran kanssa, katsonut tv:stä vähintään pari lempisarjaa, soittanut ja laulanut omaksi – ja vauvan – iloksi, lukenut Iltalehden pariin otteeseen, luonnostellut blogitekstejä, ja mesettänyt/puhunut puhelimessa/somettanut kyllästymiseen saakka? Toisaalta ajattelen että tylsyyden tunteminen on kaikkea muuta kuin ns. first world problem, ja moni ihminen tekisi mitä tahansa saadakseen viettää ”tylsää elämää” (itsellänikin on tästä kokemusta ajoilta kun olen juossut uupuneena työnteon oravanpyörässä, tai kuluttanut kaiken energiani rankassa vuoristorata-parisuhteessa). Niinpä yritän ajatella että tylsyyskin on vain väliaikaista, ja myös siitä voi yrittää ottaa irti parhaan mahdollisen. Voi esim. miettiä sitä miten omasta elämästä saisi tehtyä vielä enemmän omannäköistä, vielä onnellisempaa ja vielä parempaa. Voi suunnitella konkreettisia askelmerkkejä omien unelmien toteuttamiseksi sitten kun yhteiskunta taas avautuu. Voi keskittyä olennaiseen – omasta itsestä huolehtimiseen. Voi tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä mitä itsellä tylsyydenkin keskellä on; terveydestä, työpaikasta, katosta pään päällä. Omalla kohdallani ihmeestä sisälläni. Tiedän myös, että tulen joku päivä kaipaamaan tätä tylsyyttä. Mutta tätä yksinäisyyttä, sitä tuskin koskaan.
Yksinäisyyden, tylsyyden ja myös taloudellisten menetysten keskellä itseäni on auttanut ajatus siitä, että olemme kaikki samassa veneessä. Tosin jotkut meistä vielä yksinäisemmillä ja rajuimmilla aalloilla keikkuen.
Ulkona on ollut tänään kaunis päivä. Joku vielä kauniimpi päivä ihmisen ikävä toisen luo helpottaa. Meillä kaikilla.
