Kaunis, hyvä, ihana raskaus
Valitsemani otsikko on tarkoituksellinen. Raskauteni ei ole ollut aivan yksinomaan kaunista, hyvää ja ihanaa mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Näin on ollut, vaikka tulin raskaaksi 43- vuotiaana enkä missään kaikkein rautaisimmassa fyysisessä kunnossa. Usein kuulee sanottavan ettei raskaus ole sairaus – silti kun aiheesta googlaa tai lukee netin keskustelupalstoja niin siltä se juurikin vaikuttaa; sairaudelta ja sairastamiselta. Netistä löytyvät raskauden oirelistat ovat pitkiä ja kattavia, ja niiden perusteella tulee vaikutelma että jokaikinen kohta naisen kehossa kipuilee ja reistaa raskauden aikana. Jos olisin halunnut yhden neuvon saada positiivisen raskaustestin tehtyäni olisi se ollut: älä mene netin keskustelupalstoille etsimään ”tietoa” raskausajasta. Alussa tein tuon virheen, olihan kaikki itselleni uutta ja vierasta. Mitään hyvää ei tuosta netti-surffailusta seurannut; päinvastoin, unettomia öitä ja täysin turhaa huolta. Nyt onneksi jo tiedän: kenenkään toisen naisen raskaus ei kerro mitään minun raskaudestani.
Huolen viittaa yritettiin sovittaa harteilleni myös ensimmäisen neuvolakäyntini aikana, vaikkakin terveydenhoitaja oli ihana eikä varmasti mitään pahaa tarkoittanut. Hyvin selväksi kävi kuitenkin kaikki ne riskiryhmät joihin ikäni puolesta kuulun: kohonnut riski keskenmenoon (netin mukaan peräti puolet yli nelikymppisten raskauksista menee kesken, en vieläkään voi uskoa että luku todella olisi noin lohduton?), kohonnut riski sikiön kromosomihäiriöihin, kohonnut riski raskausdiabetekseen ja kohonnut riski raskausmyrkytykseen (minkä ehkäisemiseksi minulle suositeltiin ns. asa-lääkityksen aloittamista mikä ei kuitenkaan ole ollut mahdollista syystä ettei kyseinen lääkitys sovi itselleni). Myös verenpaineeni olivat koholla, minkä tosin tiesin johtuvan ns. mittaus-paineesta – kotiseurannassa paineet ovat rauhoittuneet suorastaan mataliksi. Jo tuolloin ajattelin hiljaa mielessäni: milloin voin alkaa nauttimaan raskaudesta? Viiden raskauskuukauteni aikana uusia (mahdollisia) huolenaiheita on putkahdellut eteeni tuon tuostakin. Mielestäni yhdeksän kuukautta on aivan liian pitkä aika pelätä koko ajan jotakin. Niinpä päätin jo ajat sitten etten anna pelolle valtaa. Tuo luottamus on kannattanut; kaikki on mennyt hyvin.
Nuorempana ajattelin usein, etten ikinä selviäisi raskaudesta enkä synnytyksestä syystä että olen aina pelännyt sekä raskauspahoinvointia että synnytyskipua todella paljon, fobiaksi saakka. Tuttavapiirissäni useampi henkilö on kärsinyt hyperemeesistä, erittäin voimakkaasta raskausajan pahoinvoinnista (sympatiani ovat todella voimakkaasti heidän puolellaan!). Minäkään en ole selvinnyt ilman raskauspahoinvointia, mutta varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna voin todeta oman pahoinvointini olleen lievää. Se (kuten monet muutkin oireeni – jotka ovat itse asiassa olleet niin lieviä etteivät mielestäni ole edes mainitsemisen arvoisia) on ollut täysin hyvin siedettävissä ja kestettävissä. Eräs ystäväni, jonka kanssa olen alkuraskauden salaisuuteni jakanut, kuvasi raskausajan oireita mielestäni hyvin sanomalla että ne ovat tympeitä. Todellakin; eivät kamalia, hirveitä, sietämättömiä vaan tympeitä. Kurjaa omassa pahoinvoinnissani oli lähinnä sen kesto; viidenneltä raskausviikolta noin raskausviikolle 13, joka päivä, usein iltapäivästä myöhäiseen yöhön saakka (aamupahoinvointia minulla ei ollut lainkaan – voin aamuisin tyhjällä vatsalla kaikkein parhaiten). Elin tuon ajan lähestulkoon jatkuva palan tunne kurkussa/rintalastan alla, ilman juuri minkäänlaista ruokahalua. Oksentamaan en kuitenkaan joutunut kertaakaan. Pahoinvointiin auttoi itselläni jonkin verran raitis ulkoilma sekä se, että yritin syödä jotain pientä parin tunnin välein (palan ruisleipää, piimää, sosekeittoa, hedelmän).Viimeisen noin 1,5 pahoinvointiviikon aikana otin joka päivä yhden Postafenin (varmistettuani ensin usealta farmaseutilta tämän olevan ok), mikä leikkasi pahoinvoinnin terävimmän kärjen pois. Uskon kuitenkin kaikkein suurimman merkityksen olleen sillä, että sain olla koko ensimmäisen raskauskolmanneksen lomalla. Näin ollen sain nukkua ja levätä aina kun halusin, ja olla muutoinkin vailla kiirettä ja stressiä. Onnekas minä! Uskon vahvasti ihmisen olevan psykofyysinen kokonaisuus ja että mielemme hyvinvointi korreloi kehomme hyvinvoinnin kanssa. Raskauspahoinvointi tuntuu itselleni siinä mielessä jotenkin luonnottomalta ja epätarkoituksenmukaiselta. Kyseessä on kuitenkin niin luonnollinen ”tila”, eikä eläimilläkään (käsitykseni mukaan) ole tuohon tilaan liittyvää pahoinvointia. Voisiko raskauspahoinvoinnin psyykkiset syyt (kuten stressi) olla vielä merkityksellisemmät kuin mitä tutkimuksissa on tähän mennessä todettu?
Mitä tulee synnytyspelkoon tunnen sitä tällä hetkellä, hassua kylläkin, vähemmän kuin koskaan aiemmin. Sanoin lääkärillenikin että jotenkin se vauva on nyt ulos saatava (vaihtoehtojen ollessa harvat) – tämä realiteetti on lieventänyt pelkoani. Kuten raskauskin on myös synnytys yksi maailman luonnollisimpia tapahtumia (vaikkakin länsimaissa hyvin laitostunut). Uskon että oman kehon kuuntelemisella sekä mielenhallinnalla pääsee h-hetkellä pitkälle. Toki synnytystapaani ei ole vielä edes päätetty. Juuri nyt en kuitenkaan koe tarvetta miettiä asiaa sen enempää – pelkäämisestä puhumattakaan.
Yksi huolenaihe muiden joukossa on kohdallani ollut raskausdiabeteksen kohonnut riski (ikäni vuoksi) sekä sen selvittämiseksi tehtävä sokerirasitus. Googletin testistä etukäteen (tämäkin osoittautui myöhemmin täysin tarpeettomaksi) vain löytääkseni kauhuskenaarioita testin kamaluudesta ja sen aiheuttamasta hirveästä olosta. Omaan suuhuni ”sokerilitku” maistui vadelmamehutiivisteeltä, ja sen juominen oli pala kakkua (vaikken makean ystävä olekaan). Minkäänlaista pahoinvointia minulle ei tullut, pientä heikotusta vain. Sain testituloksen heti seuraavana päivänä: yksi kolmen verikokeen tuloksista, paastonjälkeinen arvo, oli poikkeava (normaali on < 5,6, omani oli 5,6). Näin ollen sain raskausdiabetes – diagnoosin. Puhelun jälkeen puhkesin kyyneliin. Tiesin kyllä ettei ko. diagnoosin saamisen tarvitse olla mitenkään dramaattista, mutta tunsin silti pettymystä yhdestä huolenaiheesta lisää. Pettymystä siitä, että olen aina syönyt terveellisesti ja liikkunut kohtalaisesti, ja kroppani silti ”petti” minut näin. Myöhemmin luin artikkelin jonka mukaan mm. Ruotsissa vastaavaa diagnoosia ei saa vastaavilla tuloksilla. Luin myös erään lääkärin haastattelun jossa todettiin raskausdiabeteksen tiukassa diagnostiikassa olevan paljon hyvää, mutta varjopuolena on kysymys siitä tehdäänkö tiukalla diagnosoinnilla terveistä naisista sairaita. Niin tai näin, testitulosta seuraavan, viikon kestävän kotiseurannan aikana verensokeriarvoni eivät kertaakaan nousseet yli suositeltujen rajojen. Näin ollen sain lopettaa sokerien mittailut (toistaiseksi), ja tuntea itseni taas terveeksi ja hyvinvoivaksi.
Loppujen lopuksi raskausdiabetes- diagnoosista (kuten myös alkuraskauden pahoinvoinnista ja ruokahaluttomuudesta) on seurannut paljon hyvää. Ruokavalioni terveellisyydessä ei hirveästi ole ollut viilattavaa, ateriarytmissä sitäkin enemmän. Työpäiväni kansalaisopiston opettajana ovat pitkiä ilman ruokataukoja, enkä ole koskaan oppinut syömään välipaloja ja pitämään siten verensokeriani tasaisena. Nyt olen. Pahoinvointi ja raskausdiabetes pakottivat juurikin (terveellisten) välipalojen syömiseen sekä ateriarytmin säännöllistämiseen. Uskon tämän elämäntapa-muutoksen jäävän pysyväksi. Olen myös lopettanut tuoremehujen juomisen kokonaan, ja vaihtanut syömäni juustot, leikkeleet, rahkat sekä riisin&pastan (joita tosin syön vain harvoin ja aina tummana) sydänmerkki-tuotteisiin. Alkoholia en itsestäänselvästi ole nauttinut pisaraakaan plussaamisen jälkeen. Annoskoot ovat pienentyneet, sillä tunnen itseni kylläiseksi aiempaa herkemmin (mihin vaikuttanee se, että kasvava kohtu painaa vatsalaukkua). Olen myös ulkoillut ja lenkkeillyt entistä enemmän. Painoni putosi ensimmäisen neljän raskauskuukauden aikana viisi kiloa, vaikkakaan tarkoitukseni ei toki ole ollut laihtua.
Elelen tällä hetkellä raskauden toista kolmannesta ja vointini on erinomainen. Monelta osin olen voinut jopa paremmin kuin ennen raskautta – mm. toistuvat, viikottaiset päänsärkyni ovat hävinneet lähes kokonaan. Ainoa raskaudesta muistuttava asia on pyöristynyt vatsa. Sikiöllä on lääkärikäyntien ja tehtyjen ultrien perusteella kaikki hyvin. Hänellä ei todettu, kohonneesta riskistä huolimatta, kromosomi-poikkeavuuksia (asia jonka halusimme selvittää – tuloksista kertovan puhelinsoiton odottaminen oli kaikkea muuta kuin miellyttävää, mutta tuolloinkin intuitioni oli jo kertonut minulle kaiken olevan kunnossa), ja kaikki rakenteet hänen ihmeellisessä pienessä kehossaan ovat juuri niinkuin pitääkin. Olen lukenut joidenkin naisten kuvailleen itseään raskauden aikana ”hormonihirviöiksi” – itse en ole tunnistanut tuollaista piirrettä itsessäni. Ehkä olen hiukan aiempaa kärsimättömämpi, mutta muutoin vallitseva henkinen olotilani on rauhallinen, levollinen ja onnellinen. Olen ylpeä omasta kehostani, mielestäni, rohkeudestani ja vatsastani. Näen toiset ihmiset, myös mieheni, vaaleanpunaisten lasien läpi. Kaikki tuntuu ja näyttää suloiselta. Olen hellyydenkipeä ja pursuan itse hellyyttä muita kohtaan.
Kovin vähän edelläkirjoittamastani on suoraan omaa ansioitani. Ymmärrän olevani onnekas monessakin suhteessa. Silti halusin kertoa kaiken tämän, positiivisen raskauskertomuksen, kaiken sen negatiivisen ja huolta-aiheuttavan vastapainoksi mihin uskon monen odottavan äidin törmäävän. Toivon kirjoittamani tuovan lohtua, uskoa, rohkaisua, toivoa ja tsemppiä mahdollisimman monelle – raskaus voi sujua hyvin, myös tämän ikäisenä.Vastaan erittäin mielelläni teissä lukijoissa mahdollisesti herääviin kysymyksiin ja kerron tarkemmin omista kokemuksistani. Haluni auttaa on vahva, osin ehkä sen vuoksi että olen itse elänyt alkuraskauttani pitkälti yksin ja usein hämmentyneenä. Moniin riskiryhmiin kuuluminen ei ole rohkaissut kertomaan raskaudesta. Nytpä kuitenkin tiedän että kaikista riskeistä huolimatta raskauteni on tähän saakka ollut kaunista ja hyvää, suorastaan ihanaa.
Olen aikuisena rukoillut vain vähän. Positiivisen raskaustestin tehtyäni olen joka ilta ristinyt käteni sängyssä ennen nukahtamista (joskus salaa jo nukkuvan mieheni käsiin) ja rukoillut vatsassani kasvavalle ihmeelle suojelusta ja varjelusta. Olen rukoillut, että hänellä olisi kohdussani kaikki hyvin, ja että hän malttaisi pysyä siellä juuri niin kauan kuin on tarpeen. Sivussa olen rukoillut oman hyvän vointini jatkuvan (vaikkakin se on tuntunut sivuseikalta). Rukouksiini on ilmiselvästi vastattu.
Olen kiitollinen kaikesta edelläkirjoittamastani, ja kiitollisuuteni kasvaa joka päivä.
Joka päivä olen kiitollisempi Sinusta, joka olet jo nyt muuttanut maailmani.