Keho ja mieli vuosi synnytyksen jälkeen

Kuten olen blogissani aiemmin kirjoittanut, sai raskausaika kehossani aikaan monia positiivisia, terveyttä edistäviä muutoksia – painoni tippui 12 kiloa (sittemmin tuosta vielä kilon päälle), verenpaineeni laskivat, kuukautiskivut hävisivät, ja ihan kuin myös laktoosi-intoleranssini oirehtisi nykyisin lievemmin kuin ennen raskautta. Kaikki em. muutokset ovat ainakin toistaiseksi olleet pysyviä. Näiden kehon sisäisten muutosten lisäksi raskaus ei ainakaan omiin silmiini ole jättänyt mitään ulkoisia muutoksia vartalooni – rintani ovat samanlaiset kuin ennenkin, samoin ihoni, ja kroppani muoto. Somessa näkee aika ajoin kuvia hyvin radikaaleistakin raskauden aikaansaamista kehomuutoksista- niistä on mielestäni hyvä puhua, mutta yhtä lailla kiintoisa ja tärkeä puheenaihe on sekin ettei raskauden tarvitse jokaisen naisen kohdalla olla identtinen vartalon ”pyörremyrsky”. On myös hyvä tiedostaa että jollekin vaikkapa raskausarvet voivat olla kauhistus, toisen mielestä ne ovat kauniita, ja kolmannelle asialla ei ole mitään merkitystä. Kehorauha tarkoittaa mielestäni myös sitä, että jokaisella on oikeus kokea oma kehonsa juuri kuten sen kokee ja tuntee. Koen että suhde omaan kehoon on osa identiteettiä, ja siten asia joka on luonnostaan merkityksellinen (ei siis niin, ettei millään ulkoisella kuuluisi olla tässä maailmassa mitään sijaa). Minä itse tunnen iloa ulkoisesta olemuksestani ja naiseudestani, mutta sen ei tarvitse eikä ole tarkoitus asettaa toisille naisille minkäänlaista painetta kokea tai arvottaa asioita samoin omalla kohdallaan. Lisään tähän vielä sen, että ihailen ja pidän kauniina hyvin monenlaisia ihmisiä ja vartaloita, ja – yli kaiken arvostan ja ihailen sisäistä kauneutta (niin muissa ihmisissä kuin itsessänikin).

Ainoa ulkoinen merkki mikä muistuttaa raskaudestani on sektioarpeni. Minulla ei ole arpeen sen kummempaa ”suhdetta”, se ei häiritse minua millään tavoin enkä koe mitään tarvetta peitellä sitä esim. uimahallissa. Asia on oikeastaan jopa päinvastoin – tunnen kokonaisvaltaista onnea ja ylpeyttä äitiydestäni; arpi on osa tätä. Olen kuitenkin huomannut että alavatsani on paikoin yhä tunnoton ja toisaalta välillä hiukan aristava sektion jäljiltä. Onkohan tämä yleistä? Toisaalta tunnottomuudesta ei ole mitään haittaa, tunteehan ihoni muilta osin kuten ennenkin.

Mitä tulee fyysiseen kuntooni uskon sen olevan tällä hetkellä parempi kuin vuosikausiin, jopa parempi kuin pariinkymmeneen vuoteen. Selityksenä on varmasti päivittäiset kävelylenkit jo raskautumisesta saakka, ja sittemmin toki päivittäinen vauvan kantelu sekä puuhastelu hänen kanssaan (toissapäivänä mm. vedin tällä hetkellä noin 9-kiloista pojua pulkassa nuoskalumessa puolisen tuntia, ja tämänpäiväinen vaunulenkki loskassa sai niinikään hien virtaamaan). Kuntoni on noussut suorastaan kohisten sitten synnytyksen, mutta samanaikaisesti kroppani on ollut tosi kovilla kuluneen vuoden aikana. Lihaskivuista on tullut miltei jokapäiväisiä kavereita, ja päänsärystäkin vähintään viikottainen (kiitos jatkuvan univelan). Kirjoitan näistä enemmän seuraavassa postauksessani, jossa käsittelen vauvavuoden rakkaimpia ja raskaimpia asioita.

Kuluneen vuoden aikana mieleni on käynyt läpi varmaan miljoona erilaista ajatusta ja tunnetilaa (se kuuluisa vuoristorata) –  mm. pakahduttavan onnentunteen ja pakahduttavan rakkaudentunteen, joiden ohella harteilla on kuitenkin välillä painanut vastuun taakka ja loputon huoliminen siitä teenkö varmasti oikein, hyvin ja tarpeeksi. Ja entä jos sekään ei riitä, vaan jotain pahaa tapahtuu siitä huolimatta? Myllerrystä omaan mieleen on aiheuttanut myös parisuhteen muuttunut tila – se kun onkin yhtäkkiä kaksi fyysisesti lopenuupunutta ihmistä joiden kommunikaatio koostuu väkisinkin melkein yksinomaan vauvaa koskevista asioista. Ei siis enää kaksi aikuista puhumassa toisilleen toisistaan, nauramassa hysteerisinä jutuille jotka vain he kaksi tajuavat, tanssimassa alasti keskellä yötä, tai illallistamassa ravintolassa romanttisesti, häiriöttömästi, perhosia vatsan pohjassa. Kepeyden tilalle on tullut yhteisen, ison vastuun kantaminen; huolehtiminen, asioiden hoitaminen – vauvan hoitaminen. Miehen ja naisen tilalle on tullut äiti ja isä. Ymmärrän tämän olevan väliaikaista, mutta (vähän) raskasta se on silti. Sivuhuomiona mainittakoon se, että olemme mieheni kanssa pian olleet yhdessä kahdeksan vuotta – yhteisen lapsen saaminen suhteen alkuhuumassa tai sen jälkilämmössä on ehkä joiltain osin auvoisempaa kuin meidän tilanteessamme. Toisaalta – olemme jo kasvaneet toistemme parhaiksi ystäviksi ja kumppanuutemme on vahvaa.

Elämässä on paljon asioita ja kokemuksia joiden ei tarvitse poissulkea toisiaan. Minä olen kuluneen vuoden aikana ollut yhtä aikaa järjettömän kiitollinen ja onnellinen, mutta myös järjettömän väsynyt, sekä välillä kiukkuinen ja hämilläni. Välillä on parempia päiviä, välillä ihania päiviä, ja välillä ihan kamalia päiviä. Välillä kaipaan miestäni ihan suunnattomasti, kaipaan meitä. Välillä vauva on ihan koko maailmaani, jopa siihen pisteeseen saakka etten enää ikinä haluaisi palata töihin ja viedä häntä hoitoon.

Olen saanut kaiken keskellä voimaa siitä, että tunnen olevani hyvä äiti. Luotan itseeni. Luotan tulevaisuuteen. Luotan elämään. Luotan lapseeni. Kaiken tämän keskellä koen että lapseni syntymä on parasta, kauneinta ja kalleinta mitä minulle on koskaan sattunut. Hän tuo niin paljon iloa jokaiseen päivään. Koen myös, että kaikkein paras on vasta tulossa. Odotan niin paljon tulevaa – ensi kesää kun voimme nauttia yhdessä auringosta, piknikeistä ja retkistä. Todella, odotan retkiä – retkiä huvipuistoon, retkiä eläinpuistoon, retkiä hoplopiin, retkiä Muumimuseoon- ja maailmaan, retkiä luontopoluille, uimarannoille, leikkipuistoihin. Vähän kuin saisin itsekin olla lapsi uudestaan, kokea ja nähdä maailman uudelleen lapsen silmin.

Eihän kenenkään silmät näe kauniimmin.

Ps. Minkälaisia kehon ja mielen muutoksia te olette kokeneet raskauden, synnytyksen ja äitiyden myötä?