Kiusaaminen ei ole ok. Koskaan.

Olen usein miettinyt mikä saa ihmisen kiusaamaan ja miten ihmeessä moinen ilmiö on edes voinut tähän maailmaan ja yhteiskuntaan syntyä. Päädyn aina samaan ”selitykseen” – vaikka kuinka mietin en keksi kiusaamisen tarpeelle muuta kuin kaksi syytä: kateus ja ihmisen paha olo. Omaan järkeeni ei mitenkään käy se, että ihminen joka on onnellinen ja jolla on hyvä olla itsensä kanssa (mistä seuraa suoraan myös se, ettei hänen tarvitse tuntea kateutta mitään tai ketään kohtaan) kiusaisi ketään. Syyksi hiljaiselle kiusaamiselle (sille ettei puutu kiusaamiseen) tai ryhmässä kiusaamiselle näen tietynlaisen tarpeen kuulua joukkoon, sekä illuusion siitä että on ryhmässä ja toisten kanssa samaa mieltä ollessa jotenkin vahvempi (jolloin ihminen tietenkin todellisuudessa on kaikkea muuta kuin vahva). Kiusaaminen on mielestäni myös varsin sivistymätöntä ja todellista hengen köyhyyttä, tästä raadollisena ääriesimerkkinä kaikenlainen rasismi ja rotusyrjintä. Kukaan meistä ei ole itse saanut valita rotuaan (kuten ei muitakaan fyysisiä ominaisuuksiaan), joten hän joka syrjii vaikkapa mustaa tai romania voisi aivan hyvin itse olla musta tai romani. Samaan hengenvetoon tosin totean myös, etten ole koskaan pystynyt käsittämään enkä käsitä ihmisten arvottamista ja luokittelua yhtään minkään asian perusteella mutten varsinkaan ulkoisten. Ulkonäköön on toki helppo tarrata kiinni. Sivistymättömän ja hengeltään köyhän. Kiusattu ihminen lienee usein sellainen, joka erottuu. Vaikkakaan kukaan tuskin oikeasti haluaa maailmaa jossa olisimme kaikki toinen toistemme kopioita.

Olen itse kokenut kiusaamista niin lapsena ja nuorena, kuin aikuisenakin. En sellaista kiusaamista mistä saa lukea iltapäivälehtien lööpeistä, en mitään fyysistä tai muutoinkaan erityisen rajua, mutta silti kaikki kiusaamisen tunnusmerkit täyttävää; supattelua, ulkopuolelle jättämistä, ja pieniä, ivallisia piikkejä siellä täällä. Olin koulussa hyvä, tulin kaikkien kanssa toimeen, olin kiltti ja ystävällinen. Siinäpä ärsykettä kerrakseen (ilmeisesti). Lukiossa minusta kasvoi nätti nuori nainen, joka sai pojilta paljon huomiota (ja ärsyttävyys-asteeni sen kuin kasvoi?). Abikronikka laadittiin lukiossamme niin, että jokainen sai kirjoittaa kenestä tahansa mitä tahansa seinään teipatuille paperilappusille (järkyttävää). Omaani rustattiin mm. ”bulimia”, ”hyvät tavat kaunistavat”, ”neuroosi” ja ”vanhemmat miehet kiinnostaa”(kaikki haaleilla harakanvarpailla kirjoitettuina jottei käsiala vahingossakaan paljastaisi kasvoja kommenttien takana). Minulla ei ollut bulimiaa, neuroosia tai vanhempia miehiä, ja hyvät tavat – kommentti ei tokikaan ollut kehu vaan sitä itseään, tietenkin. Aivan, muistan nuo kommentit vieläkin – ne menivät, klassisesti, suoraan ihon alle. Onneksi hyvä ystäväni repi jossain kohtaa koko paperini irti seinältä ja kirjoitti minusta itse sivun kronikkaan. Nyt kun asiaa mietin niin kyllä vain: toivon että nuo kirjoittelijat (kuten myös kaikki supattelijat, ulkopuolelle jättäjät ja piikittelijät), sikäli kun tänne blogiini eksyvät, tuntisivat piston sydämessään. Piston sijasta tunnen itse vilpitöntä ylpeyttä siitä, etten ole koskaan kiusannut ketään, en ääneen enkä hiljaa, en joukossa enkä yksin, en epäkypsänä lapsena enkä kypsyneenä aikuisena. Se tunne on hieno. On mukava ajatella, että oma sydän on aina ollut paikallaan.

Sittemmin opiskeluaikoina ja työelämässä olen saanut hiukan vastaavaa kohtelua osakseni. Aina yksittäisiltä ihmisiltä, aina naisilta. ”Hienovaraista” ulkopuolelle sulkemista, selän takana pahan puhumista ja mustamaalaamista, huumoriksi naamioitua vinoilua tai joskus jopa suoranaista yritystä sabotoida esim. työntekoani. Edelleenkään en näe syyksi mitään muuta kuin sen, että olen menestynyt opinnoissani ja työssäni, olen ollut pidetty ihminen mm. oppilaideni ja heidän vanhempiensa keskuudessa, ja ”lisäksi” olen pukeutunut niihin lyhyisiin helmoihin ja korkeisiin korkoihin joista olen blogissanikin joskus maininnut. Se on (käsitykseni mukaan ja tekstini ensimmäiseen kappaleeseen viitaten) riittänyt tekemään minusta punaisen vaatteen ihmiselle, joka voi itse huonosti ja on sitä kautta herkkä tuntemaan kateutta. Ihmiselle, joka vertaa itseään muihin, ja uskoo (ehkä jopa vilpittömästi?) toisen onnen olevan pois itseltään. Ensimmäisessä työpaikassani minulla oli kollegana vanhempi nainen, joka toistuvasti mustamaalasi ja haukkui sekä minua että luokkaani opehuoneessa selkäni takana, heitti (niinikään salaa) kuvaamataito-kilpailuun valitsemani oppilaiden työt vaivihkaa roskiin, ja koitti usein pikimustilla silmillään porautua pääni sisään samalla kun leperteli minulle muka kehuksi tarkoitettuja kommentteja (piikkejä), kuten otsassani olevasta arvesta: ”sinulla on otsassa tuollainen samanlainen merkki kuin Harry Potterilla, onkohan sinulla jotain supervoimia”. Niin vain muistan kaikki nuokin kommentit, vuosikymmenten jälkeen. Toisaalta tunnen jopa (hyväntahtoista) sääliä kyseistä naista kohtaan; kurja ajatella että hän oli vielä tuon(kin) ikäisenä noin epätasapainossa itsensä ja elämän kanssa.

Kiusaaminen netissä on aivan oma lukunsa – kasvottomana ja anonyymina ehkä se kaikkein matalakynnyksisin (ja raukkamaisin, suoraan sanottuna) tapa kiusata. Olen itse saanut osani myös siitä, ”kiitos” mm. tangolaulukilpailun ja The voice of Finlandin, joihin olen aikoinaan osallistunut (kutsuttuna). Nettikiusaamisessa kateus sytykkeenä on ehkä kaikkein läpinäkyvintä (mikä muutoin motivoisi arvostelemaan itselle täysin vierasta ihmistä). Minusta kirjoitettiin mm. ”ankea, kulahtanut esitys”(kommentti jota en ihan koe rakentavana kritiikkinä tai vain puhtaana mielipiteenä), sekä täysin henkilökohtaisuuksiin meneviä, perättömiä väitteitä kuten nimimerkki ”sivusta seurannut”(kukaan ei tietenkään omaa perhettäni ja ystäviäni lukuunottamatta ole koskaan ”seurannut sivusta” elämääni) kirjoitti: ”vaihtaa miehiä kuin sukkia” (aikana jolloin olin ollut samassa parisuhteessa jo usean vuoden ajan). Muistan elävästi kuinka tunsin tuolloin pahaa mieltä en niinkään itseni puolesta, vaan mm. vanhempieni ja oppilaideni joiden tiesin lukevan mitä minusta kirjoitettiin. On surullista miten helposti ihmiset oksentavat omaa pahaa oloaan nettifoorumeilla. Miksei voisi olla hiljaa silloin jos ei ole mitään hyvää sanottavaa?

Olen selvinnyt kiusaamisen suhteen vähällä moneen, moneen muuhun verrattuna. Myöskin sen vuoksi, että itselläni on (onneksi!) ollut aina suojaavia ihmissuhteita – ystäviä, jotka ovat välittäneet, ja kertoneet minun olevan hyvä, kaunis ja tärkeä. Silti elämässäni on ollut hetkiä kun olen vilpittömän hämmentyneenä ja tosissani miettinyt mitä teen väärin ja mitä vikaa minussa on. Miksi provosoin, miksi aiheutan kateutta? Kun kuitenkin ainoa mitä olen koskaan halunnut on olla hyvä muille ihmisille, tuottaa iloa ympärilleni, ja olla ihminen kenen lähellä on hyvä ja turvallista olla. Blogin kirjoittaminen on itselleni sydämen asia ja olen kiitollinen jokaisesta blogini lukijasta. Samalla koen vastuuta siitä mitä blogissani kirjoitan, ja haluan puhua asioiden puolesta, jotka koen tärkeiksi ja meitä kaikkia koskettaviksi. Olen kokenut elämässäni kiusaamisen lisäksi sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa – siitä tiedän että mustelmien haalistuessa pois iholta pahat sanat eivät haalistu sydämestä koskaan. Siitä tiedän myös, ettei kiusaaminen ole ok. Se ei ole sitä koskaan, ei ikinä, eikä missään tilanteessa. Ja kiusaamisen vastainen taistelu on aina ajankohtainen.

Opetetaan lapsiamme kohtelemaan toisia ihmisiä kauniisti ja kunnioittaen. Opetetaan toisen ihmisen (tai eläimen) asemaan asettumista. Opetetaan empatiaa ja tunnetaitoja. Pidetään huolta toisistamme. Näin jokainen meistä voi tehdä tästä maailmasta hiukan paremman paikan elää. Ihan jokainen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *