Kuinka kestää (riski)raskauden henkinen kuorma?
Siinä mielessä en ole oikea ihminen vastaamaan otsikon kysymykseen, että paineen- ja stressinsietokykyni ei ole koskaan ollut kaikkein rautaisimmasta päästä. Päinvastoin, olen herkkä tuntemaan kaikenlaisia tunteita, ja mieltäni on helppo järkyttää. Usein tämä näkyy kaikkein ensimmäisenä siinä, että uneni häiriintyy (kuten on käynyt nyt raskauden aikana, tosin uskon tähän vaikuttavan myös hormonien). Vastapainoksi stressiherkkyydelle olen kuitenkin jo pienenä omaksunut vahvasti positiivisen elämänasenteen. En usko tippaakaan asioiden etukäteen murehtimiseen, minkäänlaiseen valittamiseen (sillä usein voimme valita), uhkakuvien maalailuun, enkä ylipäätään negatiiviseen energiaan. En usko myöskään huolissaan olemiseen vaan asioista huolehtimiseen. Huolissaan oleminen on passiivista auttamatta mitään tai johtamatta yhtään mihinkään, kun taas huolehtiminen on aktiivista toimintaa joka myös auttaa asioihin. Tämä elämänasenne on ollut ehdoton vahvuuteni raskausaikana – kuuluessani moniin riskiryhmiin ja ollessani sen ikäinen etten mitä todennäköisimmin saa toista mahdollisuutta jos jokin menisi nyt pieleen.
Raskauden ensimmäisinä viikkoina en malttanut pysyä poissa netistä ja sen lukuisilta keskustelupalstoilta. Kuitenkin, kun pikkuhiljaa huomasin kaiken sujuvan hyvin omassa raskaudessani aloin ymmärtää sen, ettei minun tarvitse eikä varsinkaan kannata lukea netistä yhtään mitään siitä miten jonkun toisen naisen raskaus on edennyt. Ymmärsin, ettei minun kannata murehtia mitään sellaista mitä ei ole vielä tapahtunut. Ymmärsin, ettei kannata pelätä etukäteen. Sillä vaikka miten murehtisin ja pelkäisin, ei se estäisi mitään pahaa tapahtumasta (päinvastoin, stressistä on tuskin koskaan seurannut mitään hyvää ihmisen mielelle tai keholle). Sensijaan, jos edes yrittäisin pitää yllä luottavaista oloa ja rentoa mieltä voisi se ehkä jopa ihan hiukan auttaakin siihen että kaikki menee hyvin. On ollut helpottavaa tajuta, että raskauden etenemisen suhteen hyvin iso osa on sellaista mihin ei vaan yksinkertaisesti pysty itse mitenkään vaikuttamaan. Pieni osa on sellaista mihin pystyy itse vaikuttamaan (esim. ruokavalioon, lepoon ja liikuntaan) – ja kun tekee sen pienen osan, se riittää. Positiivisen raskaustestin tehtyäni oli ensimmäinen puhelinsoittoni neuvolaan yhtä huolensekaista soperrusta. Terveydenhoitaja oli viisas vastatessaan lukuisiin kysymyksiini sanoen: ”nyt elät vaan ihan normaalia elämää ja nautit raskaudesta”. Myös mieheni on ollut viisas antaessaan minulle monta kertaa konkreettisen käskyn: ”nyt tulet pois netistä ja laitat sen koneen kiinni, et lue niitä juttuja”. Hyvä keino on ollut myös yksinkertaisesti keksiä kaikkea sellaista tekemistä mikä antaa aivoille muuta ajateltavaa kuin raskaus ja siihen liittyvät uhkakuvat; lehden tai blogin lukeminen, tv:n katseleminen, leipominen, tai vaikkapa pinnasängyn maalaaminen mitä olen viime päivinä tehnyt. Lempeä ja kannustava suhtautuminen omaan itseen on myös tärkeää. Monet kerrat olen mielessäni taputtanut itseäni olalle sanoen: hyvin sä vedät.
Tähänastisen raskauteni jännittävin ja stressaavin hetki oli ehdottomasti rakenneultra. Se tuntui samalta kuin olisin mennyt vaikkapa kasvain-epäilyn vuoksi aivotomografiaan joutuen samalla koko ajan itse seuraamaan monitoria ja mahdollisia löydöksiä. Hetki ennen ultraa tuntui etten pysty lainkaan menemään tutkimushuoneeseen – toivoin että joku muu olisi voinut mennä puolestani, tai että olisin voinut pitää silmät kiinni ultraamisen ajan. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että kätilö oli suurimmaksi osaksi hiljaa koko tutkimuksen ajan. Puristin mieheni kättä lujasti ja rukoilin mielessäni taukoamatta. Ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin silloin kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole. Olen oikeastaan koko raskauteni ajan ajatellut että luottaminen hyvään on ainoa vaihtoehto mikä minulla on. Jatkuva pelossa eläminen ei ole mahdollista. On ollut pakko heittäytyä. Asia mikä pätee elämässä niin moneen muuhunkin asiaan ja tilanteeseen, jotka pelottavat ja jännittävät, ja joissa ei ole takuita.
Kaikkein stressaavin hiukan pidempi ajanjakso taas ajoittui raskausviikolle 21, kun olin juuri kertonut raskaudestani sekä työnantajilleni että oppilailleni. Satuin nimittäin tuolloin lukemaan sähköisestä äitiyskortistani että ”keskenmenon riski pienenee 22:n raskausviikon jälkeen”. En ollut koskaan ajatellut asiaa noin; olin elänyt siinä uskossa että kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen voisin keskenmenon suhteen huokaista helpotuksesta, tai edes hengähtää. Kuvittelin mielessäni miten kamalaa olisi jos jokin menisikin nyt pieleen ja joutuisin jakamaan asian kymmenien ja taas kymmenien, ei-läheisten ihmisten kanssa. Pyörittelin tuota kauhukuvaa mielessäni ja laskin ensin vuorokausia, lopulta tunteja, kahdenkymmenenkahden raskausviikon täyttymiseen. Podin tuolloin myös yhden kokonaisen yön aivan järkyttävää, oletettavasti stressistä johtuvaa päänsärkyä (muutoin olen ollut lähes koko raskauteni vailla päänsärkyjä) mihin ei auttanut edes kolme peräkkäin ottamaani Panadolia. Päänsärkykohtauksesta puolestaan seurasi se, että aloin keskellä yötä sängyssä pyöriessäni pelkäämään saaneeni raskausmyrkytyksen (onhan riskini siihen kohonnut). Tästä puolestaan seurasi, todennäköisesti osin kuvitteellinen, ylävatsakipu (mikä sekin luokitellaan raskausmyrkytyksen oireeksi). Tämä tapahtumaketju on mielestäni hyvä esimerkki lumipallo – efektistä. Kun sitten seuraavana aamuna pääkipu alkoi hiljalleen hellittää ja neuvolassa selvisi että kaikki on hyvin sekä minulla että sikiöllä, koin saaneeni tarpeellisen opetuksen. Olin kehittänyt pääni sisällä aivan järkyttävän stressin, joka alkoi ruokkimaan itse itseään. Täysin turhaan.
Raskaudesta kertomisesta puheenollen, olen kokenut sen (perheen ja lähimpien ystävien ulkopuolelle) hiukan kaksijakoisena asiana. Toisaalta halusin kertoa töissä asiasta hyvissäajoin antaakseni työnantajilleni aikaa sijaisen etsimiseen. Oppilailleni taas halusin kertoa sen vuoksi, että näen heitä viikottain ja kasvavaa vatsaa ei pysty loputtomiin peittämään. Ovathan oppilaani (varsinkin ne joita olen opettanut jo usean vuoden ajan) myös aina olleet minulle enemmän kuin ”vain” oppilaita, ja moneen heistä olen muodostanut aivan erityisen, ystävyyteen verrattavissa olevan siteen. Kuitenkin, yhtä ihanaa kuin on ollut saada vilpittömän ihastuneita ja silminnähden liikuttuneitakin onnitteluja, on ollut myös hämmentävää jakaa näin herkkä ja henkilökohtainen asia niin monen ihmisen kanssa. Ottaa heidät mukaan omaan raskausaikaan joka on itselle niin ainutlaatuista ja uutta- sen iloihin, huoliin ja ihmeellisyyksiin. Utelut sukupuolesta tai esim. NIPT – testin tuloksista ovat olleet hämmentäviä. Samoin kyselyt siitä, kuka on tulossa sijaisekseni keväällä (ennenkuin on kysytty tai sanottu mitään muuta). Joissain hetkissä olisin ehkä kaivannut hienotunteisuutta ja yksityisyyden kunnioittamista ihan hitusen enemmän. Toisaalta olen saanut hirveästi voimaa monista ja taas monista myötäelämisistä ja tuen osoituksista. Myös ja varsinkin lapsi-oppilaideni välittömät kommentit ja ilo on ollut ihastuttavaa.
Yksi tärkeimpiä asioita mihin ihmisen mielestäni kannattaa aina henkisesti vaativissa paikoissa tukeutua on intuitioon luottaminen. Jos intuitio käskee huolestumaan silloin syytä yleensä oikeastikin on – jos intuitio taas kertoo kaiken olevan hyvin niin yleensä näin onkin. Minulla on ollut tästä raskaudesta hyvä olo ihan koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun tein positiivisen raskaustestin. Jotenkin tiesin jo tuolloin että kaikki tulee menemään hyvin. Sanoin tästä monesti miehellenikin. Minulla vain yksinkertaisesti oli sellainen olo ja tunne.
Luottaminen ja heittäytyminen henkisesti haastavassa tilanteessa ei ole helppoa, päinvastoin; oman mielen hallinta on vaativaa. Luulen että monesti ihminen tajuaa vasta jälkeenpäin miten vaativaa se onkaan ollut. Olen luultavasti itsekin ollut raskauteni ajan vielä suuremman henkisen kuorman alla kuin mitä edes olen ymmärtänyt olevani. Lapsi sisälläni merkitsee minulle enemmän kuin pystyn millään sanoilla kuvaamaan. Mikään ei voisi korvata häntä. On ihmeellistä miten hyvin olen pärjännyt kantaessani elämäni suurinta aarretta alituisessa epävarmuudessa. Olen pärjännyt koska on ollut pakko pärjätä. On ollut pakko luottaa.
Ihmeisiin, hyvään ja intuitioon.
