Kuka kasvattaisi meidän lapset – ajatuksia koulukiusaamisesta opettajan näkökulmasta

Kirjoitin edellisen blogitekstini kiusaamisesta yleisellä tasolla ja siitä, kuinka se on omassa henkilökohtaisessa elämässäni näkynyt. Koulukiusaaminen on oma, valitettava ja valitettavan yleinen ilmiönsä, jonka edessä yhteiskunta tuntuu yhä edelleen olevan osin voimaton. Tässä tekstissä haluan pohtia erityisesti perheen ja koulun roolia kiusaamisen vastaisessa taistelussa. Koulujen kesälomat kun vetelevät viimeisiään ja aihe on taas ajankohtainen.

Koulukiusaaminen on monesti ollut yleisessä keskustelussa varsin kuuma puheenaihe. Syytettyjen listalla on usein olleet opettajat, rehtorit, Oaj, ja hallitus-  vanhempien loistaessa poissaolollaan. Itseäni tämä on välillä suututtanut, sillä, aliarvioimatta yhtään kenenkään perheen taakkaa ja haasteita kasvatustyössään, haluan seistä opettajien ja koulun takana siinä että he ihan varmasti yrittävät parhaansa mutta rajallisin keinoin. Tiedän mistä puhun: olen ollut luokanopettajana 11 vuotta ala-asteella, sen jälkeen jatkanut opetustyötä eskariopena ja yksityisyrittäjänä, ja tällä hetkellä toimin tuntiopettajana kansalaisopistossa opettaen niin lapsia kuin aikuisia. Suututtaa syystä että: en vilpittömästi usko kenenkään aikuisen, normaalilla empatiakyvyllä olevan ihmisen, saatika kasvatustieteen koulutuksen saaneen kasvatuksen ammattilaisen katsovan kiusaamista läpi sormien tai kääntävän sille selkänsä. Itse olen opettajana, tottakai, puuttunut joka ikiseen lyöntiin, haukkuun ja syrjimiseen minkä olen kohdannut- teenhän niin jo siviilissäkin. Opettajia syytetään usein myös valehtelusta: ”en ollut huomannut mitään” on kuulema valhe ja vastuunpakoilua. Niin. Tervetuloa luokanopettajan arki-todellisuuteen, siihen missä oppilaita on ehkä noin 25, heidän joukossaan useampi ns. erityistarpeinen. Koulupäivän aikana sattuu ja tapahtuu. Muutamia esimerkkejä mainitakseni: diabeetikon verensokeri laskee liian matalalle, yksi saa paniikkikohtauksen, toinen pyörtyy, joku oksentaa käytävälle, toinen juoksee välitunnilla päin lyhtypylvästä ja saa aivotärähdyksen, liikuntatunnilla tulee tappelu pelisäännöistä ja jalkapallosta, joku itkee äidin ikävää, yhdelle tulee allergiakohtaus ampiaisenpistosta. Tämän kaiken keskellä pitäisi myös ja ennenkaikkea opettaa ja niin että oppilaat myös oikeasti oppivat jotain ja Ops:in tavoitteet toteutuvat. Pitäisi myös korjata kokeita ja ainekirjoituksia, istua kokouksissa ja palavereissa, organisoida diskoja, leirikouluja ja muita tapahtumia, pitää yhteyttä koteihin ja kollegoihin ja niin edelleen. Ihan varmasti myös omalle työuralleni on sattunut tilanteita, joissa en yksinkertaisesti ole huomannut kiusaamista. Opettajalla ei ole silmät selässä tai korvat kaikkialla. Hän ei myöskään ole yli-ihminen, taikuri tai hyvä haltija. Väitän että opettaja voi tehdä kaikkensa, ihan kaikkensa, jopa itse perustyön kustannuksella (Kivat koulut, jälki-istunnot ym. seuraamukset, palaverit ja puhuttelut ja kasvatuskeskustelut) eikä hän silti saa kiusaamista loppumaan.

Joku vanhempi on joskus sanonut minulle jostain koulunkäyntiin liittyvästä ongelmasta ”minä kun en oikein tähän ongelmaan pysty vaikuttamaan kun en ole siellä koulussa paikan päällä”. Eipä ole opettajakaan kotona paikan päällä. Vuorokaudessa on 24 tuntia joista oppilas viettää koulussa keskimäärin viisi tuntia, 19 tuntia kotona (ja harrastuksissa). Hän on siis paljon isomman ajan vanhempiensa vaikutuspiirissä, elää arkea kotona jossa kasvatuksellisia tilanteita tulee varmasti eteen tuon tuostakin. Tilanteita joissa voi opettaa kuinka toista ihmistä (tai eläintä) kohdellaan ja kunnioitetaan. Tilanteita joissa voi kehittää oman lapsen empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja. Itse olen aina koulussa kuin muuallakin käyttäytynyt toisia ihmisiä kunnioittaen ja heidät huomioiden, ei kiitos yhdenkään opettajani (ja tämä ei ole missään nimessä moite ketään opettajaani kohtaan) vaan kiitos vanhempieni; niin minut kasvatettiin.Tätä asiaa ei mielestäni voi liikaa korostaa. Minulle kiltteys on tullut verenperintönä ja vanhempieni kasvatuksen tuloksena; se on juurtunut sisälleni ja selkärankaani niin tiukasti, että en yksinkertaisesti ”osaa” kiusata, en vaikka ns. ryhmäpaine olisi miten kova tahansa. Opettajana olen käyttänyt toistuvasti ja aina uudestaan vaikkapa liikunnan, kuvaamataidon tai biologian tunteja ihan muuhun kuin liikuntaan, kuvaamataitoon tai biologiaan: olen yrittänyt iskostaa oppilaisiini sitä samaa käytösmallia minkä olen itse kotona saanut; ketään ei kiusata. Olenko onnistunut siinä? Usein, luulen – aina, en varmasti. Jos oma lapseni jäisi kiinni kiusaamisesta tekisin kaikkeni, ihan kaikkeni, jotta asiaan tulee välitön stoppi. Keinot olisivat minun käsissäni sillä lapseni asuu minun kanssani, ei koulussa opettajan kanssa. 

Toivon että voisimme lopettaa syyttelyn, vastakkainasettelun ja vastuun pallottelun. Päävastuu lapsen kasvatuksesta on vanhemmilla. Opettajat tukevat tätä kasvatustyötä parhaansa mukaan, näin todella uskon. Miksei esimerkiksi voitaisi järjestää jokaisen lukuvuoden alussa vanhempainiltoja joiden alussa olisi yhteinen osuus opettajien, vanhempien ja lasten kesken – sovittaisiin yhteiset pelisäännöt ja yhteiset seuraamukset. Tuettaisiin toinen toisiamme. Ja jos joku opettaja vastuutaan pakoilee tuntekoon hän piston sydämessään. Minä en ole sellaista tuntenut.

Tällä kirjoituksella en tarkoita, että koulut olisivat (täysin) voimattomia kiusaamisen edessä. Silti suurin valta on vanhemmilla, ja sitä valtaa tulee käyttää. Toivon voimia, viisautta ja yhteen hiileen puhaltamista kiusaamiseen vastaiseen taisteluun – niin koteihin kuin kouluihinkin; jokaiselle lastemme elämässä olevalle aikuiselle! Jos tekstini herätti ajatuksia, luen niitä mielellään kommenteissa!