Kun kuolema korjaa kauniin – ajatuksia surun keskellä
Olen joutunut kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa elämäni aikana vain vähän. Tästä olen kiitollinen. Isovanhemmistani ehdin näkemään – ja siten konkreettisesti menettämään – vain yhden. Kaikki perheenjäseneni ja ystäväni ovat vielä elossa. Joskus olen ajatellut niin, että elämänkokemuksessani ei ole ollut sijaa kuolemalle; olen joutunut kohtaamaan niin monta muuta raskasta asiaa (kuten blogissanikin kuvaamaani parisuhdeväkivaltaa). Uskon ajatukseen siitä, että ihmiset joutuvat kantamaan erilaisia ristejä ja taakkoja, ja kohtaamaan erilaisia haasteita elämässään. Myös siunauksia on erilaisia – omani on tähän mennessä ehdottomasti ollut (toki monen muun asian ohella) oma ja läheisteni terveys.
Hyvän ystäväni äiti – joka myöskin oli ystäväni – kuoli tällä viikolla vaikean ja nopeasti edenneen syövän uuvuttamana, 64- vuotiaana. Hän oli ihmeellinen ihminen. Minulle hän oli sekä esikuva että sielunkumppani. Hän pukeutui minihameisiin, hapsumekkoihin ja off shoulder- paitoihin. Pinkkiä, turkoosia ja keltaista. Hän tanssi paljon, joskus jopa liikkui tanssien. Kovin ei-suomalaiseen tapaan hän tervehti ihmisiä aina lämpimin halauksin ja poskisuudelmin, moiskahtavin sellaisin. Hänellä oli kauniit ja huolitellut kynnet, blondattu tukka ja korkeat korot. Hänen kauneutensa ei kuitenkaan ollut vain ulkoista. Harvoin olen kohdannut ihmistä joka säteilee niin paljon valoa, elämäniloa ja rakkautta niin elämää kuin toisia ihmisiä kohtaan. Ihmistä, joka kehuu muita niin paljon, sanoo kauniita sanoja, kannustaa ja uskoo. Hän oli ihminen, joka tulvi lämpöä.
Ystävyytemme alku oli sinänsä erikoinen, että tutustuin häneen tyttärensä kautta, jonka puolestaan tapasin täysin sattumalta etelänmatkalla kun majoituimme samassa hotellissa. Aina kun tuon reissun jälkeen tapasin tytärtä, tapasin myös äitiään. Joskus joimme valkoviiniä auringossa parvekeella maailmaa parantaen ja elämänkokemuksiamme jakaen, joskus tanssimme villisti yhdessä syntymäpäiväjuhlilla. Facebookiin sain häneltä usein kauniita ja kehuvia kommentteja postauksiini. Kerran hän antoi minulle lahjaksi, muuten vain, cd-levyn täynnä lauluja ystävyydestä ja rakkaudesta. Ystävyydessä ikäerolla ei ole silloin mitään merkitystä, kun kemiat ja sielut kohtaavat. Eikä silläkään, miten usein tai paljon toista näkee. Yhteys tekee ystävyyden.
Olen läpi elämäni ystävystänyt usein syviten ja eniten en niin itsestäänselvästi. Opettajana olen saanut läheisimmät ystäväni koulunkäyntiavustajista, sihteereistä, vahtimestareista, keittäjistä ja oppilaistani – en useinkaan kollegoista. Minulla on useampia ystäviä jotka ovat vaikkapa kaksikymmentä vuotta nuorempia tai vanhempia kuin mitä itse olen. Minua puhuttelee ihmisissä ennenkaikkea herkkyys, aitous, inhimillisyys, ja kaikenlainen epätäydellisyys – sellainen, joka tekee ihmisestä täydellisen.
Ystävän kuihtumista sairauden seurauksena ei ole helppo tai kaunis seurata sivusta. Kun tuttu, ennen lämmin ja luja halaus, onkin yhtäkkiä hauras ja kylmä. Kun silmien tuike ja pilke on vaihtunut väsymykseen. Kun ennen hehkuva iho onkin yhtäkkiä lakananvalkoinen. Kun hersyvä nauru on vaihtunut uupuneeksi hiljaisuudeksi ja ilonrypyt kasvoilla tuskanjuonteiksi. Kun sairaus, tässä tapauksessa syöpä, runtelee ja riuhtoo niin rajusti että ihmisestä tulee lyhyessä ajassa vain varjo entisestään (jos sitäkään). Niin rajusti ettei omaa ystävää enää meinaa edes tunnistaa. Mihin hän hävisi? Missä sinä olet? Minulla on sinua ikävä.
Loppuaikoina en enää nähnyt ystävääni, sillä asumme eri paikkakunnilla ja hänen lähtönsä tuli nopeasti. Sain kuitenkin hänestä tyttärensä kautta kuvia, viimeisimmän kuvan viimeisenä elinpäivänä. Kuva kertoi kaiken eikä jättänyt mitään epäselvää. Se piirtyi verkkokalvoilleni järkyttäen ja vavisuttaen. Pienen hetken tunsin syvää surua, joka kuitenkin vaihtui miltei samantien syväksi vihaksi. Miksi täältä viedään ihminen, jolla on roihuava palo elämään ja jota jää kaipaamaan niin moni? Miksi ihminen viedään niin että hänen pitää ensin kärsiä, ja hänen läheistensä pitää kärsiä sen kärsimyksen nähdessään? Miksei ihminen voi kuolla hiljaa, kauniisti ja kauniina? Vastauksia ei tietenkään ole, mutta haluan silti kysyä. En halua hyväksyä elämää, jossa kuolema korjaa kauneutta. Se on minun oikeuteni.
Kun sain keskellä yötä kuolinviestin en voinut lopettaa itkemistä. Kömmin mieheni viereen yrittäen nukkua, mutta vain nyyhkytin ja nyyhkytin. Niin paljon, että hengittäminen oli lopulta vaikeaa. Tunsin niin syvää surua, etten muista milloin olisin viimeksi sellaista tuntenut. Tuntui kuin sydäntäni olisi puristettu metallipihdein.
Minulla on sinua ikävä. Minulla on ikävä sinua. Minulla on ikävä. Sinua.
”Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse, ja muualla tuuli soi.”
Tepa Helinän muistolle. Voimia suureen suruun Jukka, Jonna ja Jenni.
