Kun mieli vaeltaa – läsnäolon kauneus ja vaikeus
Lapsi on saanut minut havahtumaan siihen miten vaikeaa on olla oikeasti ja aidosti hetkessä läsnä. Minulle ainakin. Ja tämä on alkanut todella ärsyttää itseäni. Elämässä meillä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin hetkiä. Ei ole mitään tärkeämpää kuin pienet hetket.
Silti huomaan lapselle iltasatua lukiessani mieleni harhailevan seuraavan päivän kauppalistaan. Hiekkalaatikolla kuulen suustani sanat ”nam nam teitpäs äidille herkullisen kakun!”, mutta todellisuudessa en ko. hetkellä miettiä kakkua, hiekkalaatikkoa enkä lastani. Suunnittelen seuraavan viikon työasioita, pohdin sanaharkkaa minun ja mieheni välillä, murehdin terveyteen liittyviä pieniä murheita, suunnittelen vappu-menua. Välillä – usein – huomaan olevani kuin robotti joka rutinoituneena leikkii ja pelaa ja hassuttelee lapsen kanssa – ilman että itse tunnen aitoa leikin tai pelailun tai hassuttelun iloa, vaikkei lapseni tätä varmasti huomaakaan. Vai huomaako sittenkin? Usein huomaan töissä tekeväni samaa – vedän oppitunteja vahvalla rutiinilla ja parinkymmenen vuoden kokemuksella – motivoin, innostan, kehun, kannustan. Vaikka oikeasti on kyse vain sanoista ja fraaseista joita olen tottunut käyttämään ja joiden tiedän toimivan. Vaikutan empaattiselta mutta olenko sitä oikeasti, kun saatan oppilaan kehun yhteydessä miettiä jotain aivan muuta kuin oppilastani?
Tämä asia on todella alkanut häiritsemään itseäni. Onko mielen jatkuva vaeltelu lopulta vain yritys pitää asioita kontrollissa? Mikä puolestaan sijaistoiminto jollekin syvemmälle, oikeasti tärkeälle? Yrittääkö mieleni jatkuvalla arkisten asioiden suunnittelulla estää jotain kipeää ponnahtamasta pintaan? Onko käsittelemättömiä asioita ja tunteita niin paljon että mieleksi pakokeino on veivata jotain ihan muuta koko ajan? Onko oikea ja aito läsnäolo, toisten tunteisiin ja kokemuksiin eläytyminen minulle oikeasti liian raskasta? Minkä takia en osaa/pysty oikeasti nauttimaan hetkestä?
Toki tunnistan elämässäni myös aitoja ja vahvoja läsnäolon hetkiä. Silloin kun katson sylissäni olevaa poikaani syvälle hänen taivaansinisiin silmiinsä. Silloin kun laulan itselle merkityksellistä kappaletta (merkityksettömiä kappaleita en yleensä laulakaan muutoin kun toisinaan opetuksen yhteydessä). Silloin kun kuuntelen ystävän murheita. Silloin kun näen henkeäsalpaavan kauniin näyn – auringonlaskun – tai nousun, rakastuneen (vanhan) pariskunnan tai vaikka lumoavan taideteoksen. Silloin kun olen lempibändini keikalla. Silloin kun kohtaan surua omassa tai läheisen elämässä. Silloin kun olen juhlissa joista oikeasti nautin. Silloin kun hetkessä on jotain niin suurta että se pakottaa läsnäoloon.
Näitä asioita on mielestäni hyvä jokaisen ajatella, ainakin joskus. Elämä kiitää ohitse jos emme osaa pysähtyä hetkeen. Pienelle lapselle mikään ei ole tärkeämpää kuin aikuisen läsnäolo. Omalta kumppaniltani en odota mitään enempää kuin aitoa läsnäoloa. Suurempaa lahjaa meistä kukaan ei voi toiselle antaa. Samalla hetkessä läsnä oleminen on lahja myös itsellemme. Kuinpa paljon elämässä onkaan hyvää, kaunista ja kallisarvoista!
Onneksi läsnäolon taitoa voi myös harjoitella. Onneksi omaa mieltä voi tervehdyttää jättämään taakse sekä mennyt että asiat joille emme mitään tietyllä hetkellä voi. Onneksi omaa mieltä voi opettaa keskittymään oikeasti tärkeisiin asioihin.
Jatkan harjoituksia.