Kun näet tai kuulet pahaa – puutu.

En halua blogissani kirjoittaa vain itsestäni ja omasta elämästäni. Lukijakuntani on suuri, joten haluan puhua täällä myös yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista.

Viime aikoina – valitettavasti myös menneinä vuosina – olemme saaneet lukea lehdistä toinen toistaan järkyttävämpiä uutisia lapsiin ja nuoriin kohdistuneesta väkivallasta. Usein kyse on ollut lähisuhdeväkivallasta. Ja, mikä järkyttävintä – näillä tapauksille yhteistä on ollut se, että niille on ollut ”todistajia”. Näkijöitä, kuulijoita, tapahtumista ainakin jollain tasolla tietoisia henkilöitä. Jopa lastensuojelu on saattanut olla yksi tietoinen taho.

Tilanteissa joissa on epäilys jonkinlaisesta kaltoinkohtelusta koen itse näin: on parempi puuttua liian matalalla kynnyksellä kuin liian korkealla. Puuttuminen on välittämistä eikä välittämistä voi koskaan olla liikaa – ei silloinkaan kun olisi väärässä asian laidasta. Puuttuminen voi pelastaa hengen. Puuttuminen voi pelastaa hengen. Lapset ja eläimet ovat tässä yhteiskunnassa kaikkein suojattomimpia. He tarvitsevat meistä jokaisen suojaa – jokaisen aikuisen ihmisen suojaa. Minun ymmärrykseeni ei mahdu se että naapurit ovat toista viikkoa kuulleet ja kuunnelleet pienen vauvan lohdutonta itkua tekemättä yhtään mitään. Laittamatta tikkua ristin eteen. Mikä olisi ollut pahin mitä heille olisi voinut puuttumisesta seurata? Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä nimettömänä. Huolen voi jakaa myös niiden aikuisten kesken, joiden tietää olevan uhrin turvallista lähipiiriä.

Minä olen puuttunut monta kertaa itselleni ventovieraiden ihmisten tilanteisiin. Olen soittanut hätänumeroon kun näin miehen oksentavan ja huojuvan puhelinkopissa. Olen mennyt väliin katutappeluissa – ja ihme kyllä, saanut tappelun loppumaan. Olen kysynyt vieraalta naiselta pubin pöydässä onko hänellä kaikki ok, nähtyäni ensin kyseisen naisen seuralaisen käyttäytyvän vähintäänkin aggressiivisesti. Olen pysähtynyt loukkaantuneen metsäneläimen luokse ja selvittänyt internetin ihmemaasta kuinka kuuluu toimia. Olen nostanut ikkunaa päin lentäneen linnun pahvilaatikkoon ja vienyt suojaan (ja saanut ilokseni myöhemmin todistaa lentoonlähtöä). Olen vienyt helteessä nääntyneen metsäneläimen viereen vesikupin. En silota sädekehääni em. asioilla. Mielestäni kyseessä on ollut kansalaisvelvollisuuden suorittaminen. Samalla olen kuunnellut omaa sydäntäni ja omatuntoani, sillä nämä kaksi eivät valehtele. Jos olisin vain kävellyt ohi silmäni ja korvani ummistaen en olisi pystynyt katsomaan itseäni peilistä seuraavana aamuna.

Vietin kerran vappua silloisen väkivaltaisen poikaystäväni kanssa miehen kotona hänen ja kavereidensa kanssa. Tunnelma oli alkuun kepeä ja iloinen kunnes kaikki muuttui silmänräpäyksessä. Poikaystäväni tönäisi kumoon tuolin jolla istuin ja minut sen mukana. Hän läpsi käsivarsiani kiroten ja haukkuen minua samalla. Kuin taikaiskusta kaikki miehen kaverit siirtyivät toiseen huoneeseen. Tuli hiirenhiljaista – nyyhkytystäni lukuunottamatta. Hetken päästä iltaa jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ymmärrän kyllä että kyseessä oli miehen kaverit. Ymmärrän tarpeen olla lojaali omaa kaveria kohtaan. Mutta – mitä hyötyä on lojaaliudesta joka loppupeleissä kääntyy myös uskollisuuden kohdetta itseään vastaan? Minkälainen on ystävyys jossa ihminen antaa ystävänsä tuhota itse oman elämänsä pala palalta? Kuinka paljon lojaalius painaa siinä kohtaa kun kyse on väkivallasta ja kenties elämällä ja kuolemalla leikkimisestä?

Samaisen poikaystävän kanssa sattui myös tilanne kun vietimme yhdessä iltaa baarissa ja käyttäydyin hänen mielestään epäkunnioittavasti (”vähän respektiä kiitos!” oli lause jonka sain toistuvasti kyseisessä suhteessa kuulla). Matkalla baarista taksijonoon poikaystäväni kaatoi minut maahan ja sen jälkeen veti minua hiuksista pitkin jäistä katua. Tuolloin pari ulkopuolista henkilöä tuli tilanteeseen väliin. Kiitos heidän selvisin muutamilla ruhjeilla kasvoissa. Taksikuski sensijaan ei reagoinut verisiin kasvoihini ja lohduttomaan itkuuni mitenkään. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän ei kysynyt mitään. Hän ajoi meidät miehen mainitsemaan osoitteeseen ja jatkoi matkaansa.

Selän kääntäminen ja käsien peseminen on helppoa. Puuttuminen on vaikeampaa. Meillä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Ei varsinkaan silloin kun kyse on yhteiskunnan kaikkein puolustuskyvyttömimmistä (toki kenestä tahansa väkivallan uhrista). Kunpa jokainen tekisi ”päivän hyviä tekoja” enemmän. Suomalaisessa yhteiskunnassa pahaan puuttuminen on kuitenkin yleisesti ottaen verrattaen riskitöntä. Meillä ei kuljeta kaduilla aseiden kanssa. Kansalaisrohkeuden soisi olevan tavoiteltava asia – ylpeyden aihe, miehisyyden – ja inhimillisyyden – tunnusmerkki.

On myös hyvä muistaa se, että lähisuhdeväkivaltaa tekevä harvoin kohdistaa aggressiivisuuttaan muihin ulkopuolisiin ihmisiin (väkivalta kohdistuu oman perheen jäseneen/henkilöön jota kohtaan väkivallan tekijällä on tunneside). Vielä on hyvä muistaa se, että sinä voit olla ainoa henkilö jolla on mahdollisuus puuttua – sinä voit olla ainoa joka tiedät. Jos et uskalla puuttua suoraan puutu välillisesti. Kerro jollekin, puhu, tuo päivänvaloon se minkä tiedät. Meillä jokaisella on mahdollisuus rakentaa tästä maailmasta parempi paikka. Joskus kyse voi olla hyvin pienistä teoista (kuten vesikupin viemisestä janoiselle eläimelle), joskus hiukan suuremmista. Olen ikuisesti kiitollinen sille itselleni täysin tuntemattomalle naiselle joka tarjosi minulle ja koiralleni yösijan kun olin huutanut öisellä kadulla ”apua!” (väkivaltainen poikaystäväni yritti pysäyttää pakoni ja raahata minut väkisin autoonsa). Soitimme ensin paikalle poliisin, joka ainoastaan totesi ettei minun kannattanut mennä omaan kotiini yöksi. He eivät kuulema voineet tehdä asialle mitään. On aika lohduton ajatus ettei suojelutyötä tekevä alan ammattilainen pysty auttamaan välittömässä väkivallan uhassa elävää henkilöä. Onneksi todella tuo tuntematon nainen avasi asuntonsa ovet minulle (kyseisenä yönä en tosin nukkunut silmänräpäystäkään, vaan googletin netissä edullisia lukkojenvaihtoja).

Kumpaan leiriin sinä haluat kuulua – pelastajiin vai pakeneviin, näkeviin vai silmänsä ummistajiin? Kumpi tapa saa sinut nukkumaan yösi paremmin? Entä jos avun tarvitsija olisi joku päivä sinun lapsesi, sinun läheisesi, sinun rakas lemmikkisi? Tai –  sinä itse?

Seuraavan kerran kun naapurin koira ulvoo tuskissaan tai lapsi/nainen (kuka tahansa) itkee lohduttomasti kolahdusten ja tömistelyiden jälkeen ethän laita tv:tä kovemmalle vaan puutu. Tee jotain. Tee jotain tärkeää.

Vaikka olen, omista kokemuksistani johtuen, kirjoittanut yllä parisuhdeväkivallasta särkyy oma sydämeni kaikkein eniten silloin kun vauva/pieni lapsi joutuu oman vanhempansa väkivallan uhriksi. Me emme voi sulkea silmiämme. Me emme voi jättää epäilykselle sijaa. Kun pienen lapsen henki on uhattuna meidän on otettava asioista selvää ja puututtava.

Ps. Olen onnellinen jos tämä postaus saa vaikka yhdenkin lukijan puuttumaan näkemäänsä/kuulemaansa pahaan.

Oh, send them your heart
So they know that someone cares
And their lives will be stronger and free
As God has shown us by turning stones to bread
And so we all must lend a helping hand

We are the world
We are the children
We are the ones who make a brighter day, so let’s start giving
Oh, there’s a choice we’re making
We’re saving our own lives
It’s true we’ll make a better day, just you and me