Kuulumisia kolmannelta raskauskolmannekselta – lempeästi kohti laskettua aikaa
Kolmatta raskauskolmannesta on takanani nyt noin kuukausi, ja olen jo hiukan odotellut olon muuttumista tukalaksi tai oireiden kirjon moninaistumista. Näin ei ole ainakaan vielä käynyt, toki koputtelen puuta tässä kohtaa. Ainoa selkeä muutos aikaisempaan on se, että kävelylenkeillä tahtia on täytynyt huomattavasti hiljentää – muutoin alavatsaan tulee epämiellyttävä paineen ja kiristyksen tunne. Kyseessä saattaa olla harjoitussupistukset, mutta toisaalta tunne on ilman tahdin hidastamista niin yhtäjaksoinen että ehkä se johtuu yksinkertaisesti vauvan kasvaneesta koosta. Muita oireita ei juurikaan ole ollut lukuunottamatta ajoittaisia liitoskipuja nivusten ja häpyluun alueella, sekä niinikään ajoittaista lievää särkyä alaselässä ja pakaroissa. Nämä tuntemukset ovat kuitenkin olleet niin lieviä ja ohimeneviä, että olen pääsääntöisesti pärjännyt niiden kanssa ilman särkylääkettä. Päänsäryt ovat edelleen loistaneet poissaolollaan (ennen raskautta pääni on ollut kipeä viikottain). Huono-unisuus sensijaan on ollut seuranani lähes koko raskauden, mutta toisaalta olen aina ollut herkkä uneltani. Olen myös onnekseni huomannut pärjääväni ihan hyvin näillä normaalia lyhyemmillä yöunilla, minkä luulen johtuvan hormoneista ja elimistön valmistautumisesta vauva-ajan yö-valvomisiin. Verenpaineet ovat päivittäisissä kotimittauksissa pysyneet koko ajan lähes samoissa lukemissa, ne ovat noin 100/70, erittäin hyvät, matalat paineet siis. Myös verensokerit ovat viikottaisten seurantojeni aikana lähes poikkeuksetta olleet suositelluissa rajoissa. Pari kertaa lukema on hypännyt normaalia korkeammalle, mutta tämä on ollut helppo yhdistää liian pitkään ateriaväliin sekä siitä johtuvaan liian raskaaseen ateriointiin. Kuten jo aiemminkin olen huomannut ja täälläkin todennut, on vaaleat viljat (itsestäänselvän sokerin ohella) ehdottomasti kaikkein pahin verensokerin nostattaja. Onneksi en pidä sen enempää makeista herkuista kuin vaaleasta leivästä, riisistä tai pastastakaan, joten diabetesruokavalion noudattaminen on itselleni pääsääntöisesti aika helppoa. Minulla ei myöskään missään vaiheessa raskautta ole ollut sen suurempia ruoka-himoja, voimakasta nälän tunnetta tai tarvetta syödä ”kahden edestä”. Painoni on tällä hetkellä – 5 kg ajasta ennen raskautta. Sikiötä on läpi raskauden kuvailtu ultrissa sirokokoiseksi, kuitenkin normaaleilla käyrillä tasaisesti kasvavaksi. Vointini on erinomainen (mitä se on ollut läpi raskauden lukuunottamatta alkuviikkojen pahoinvointia, mikä tosin sekin oli lievää). Raskausaika on kohdellut minua lempeästi – olen tästä onnellinen ja kiitollinen.
Samalla olen hiukan hämilläni siitä, miten eri tavoin eri naiset oirehtivat raskauden aikana, ja miten monelle raskausaika on kaikkea muuta kuin lempeää ja miellyttävää. Netti on pullollaan toinen toistaan kamalampia raskauskertomuksia. Miksi juuri minä olen voinut näin hyvin, vaikka olen jo 44- vuotias ja raskauteni voidaan luokitella ns. riskiraskaudeksi? Mieleeni tulee väistämättä henkisen hyvinvoinnin merkitys fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Elämäni on jo usean vuoden ajan ollut hyvin stressitöntä niin töiden, taloudellisen tilanteeni kuin parisuhteenikin kannalta. Myös raskausaika on itselläni ollut kaikin puolin kiireetöntä ja huoletonta, tällä hetkellä suorastaan leppoisaa; olenhan ollut lomalla jo joulukuun alusta saakka kun kansalaisopistot sulkivat korona-tilanteen vuoksi ovensa Pirkanmaalla (loppiaisen jälkeen palaan töihin, kuitenkin enää vain kolmeksi viikoksi ennen äitiysloman alkua). Lisäksi olen tietoisesti yrittänyt koko ajan pitää mielialani positiivisena ja yksinkertaisesti olla ajattelematta uhkakuvia tai asioita jotka voisivat mennä ”pieleen”. Ajatukseni ja asenteeni on koko ajan ollut ottaa vastaan kaikki se mitä tulee, rauhallisin ja luottavaisin mielin. Olen karsinut elämästäni kaiken ylimääräisen stressin. Sen tilalle olen ottanut levon, hidastamisen, mielenrauhan, rentoutumisen ja pienestä nauttimisen. Hyvä mielikuva tälle on mielestäni se, että kelluu elämää eteenpäin. En tarvo, ravaa, kompuroi tai juokse elämää (tai raskauttani). Vaan kellun.
Mitä tulee oman itsen fyysisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen, haluaisin levon ja unen ohella nostaa esille kaksi asiaa, joita pidän merkittävinä ja joihin olen itse kiinnittänyt erityisen paljon huomiota: runsas veden juominen sekä päivittäiset kävelylenkit. Veden juomisen tärkeydestä puhutaan paljon, mutta uskon silti monen juovan vettä liian vähän. Itselläni on jo vuosikaudet ollut tapana pitää vesilasi- tai pullo koko ajan käden ulottuvilla: nukkuessani yöpöydällä, autossa keskikonsolissa, töissä pianon päällä ja kotona sohvapöydällä. Hörpin vettä käytännössä melkein koko ajan (syystä että ihmisen janon tunne syntyy vasta sitten kun elimistön nestetaso on alkanut jo laskea). Vesi on tärkeää aivojen energiatuotannon, verenpaineen säätelymekanismin, ihon kosteuden, solujen ravintoaineiden kuljetuksen, nivelten hyvinvoinnin, sydämen toiminnan, kuona-aineiden poistumisen, rasvanpolton, sekä keuhkojen kosteutuksen kannalta. Raskausaikana vedenjuontia lisäämällä pystyy vähentämään kehon turvotusta, parantamaan ruoansulatusta, pienentämään ummetusriskiä, ehkäisemään virstatietulehduksia, vähentämään päänsärkyjä sekä tasaamaan verensokereita. Ainakin. Itselle sopiva, lempeä päivittäinen liikunta puolestaan auttaa kestämään raskausajan fyysisen rasituksen, sekä ehkäisee selkävaivoja ja jalkojen turvotusta. Luonnollisestikin se auttaa myös sokeriaineenvaihduntaan ja väsymykseen. Lisäksi liikunta pienentää raskausmyrkytyksen riskiä. Uskon, että runsas veden juominen sekä päivittäinen liikunta ovat olleet avainasemassa raskaudenaikaisessa hyvinvoinnissani.
Erinomaisesta voinnistani huolimatta olen parin viimeisen viikon aikana saanut hiukan jännittää kahta asiaa: synnytystapaani istukan matalan sijainnin vuoksi (sektio on ollut todennäköinen vaihtoehto), sekä sitä onko äidilläni aikoinaan todettu von Willebrandin verenvuototauti periytynyt minulle (tilanteeni ei tällöin sektion suhteen olisi kovinkaan ihanteellinen). Kuitenkaan, en pysty itse millään tavoin vaikuttamaan kumpaankaan edellämainittuun asiaan, miksi siis murehtia? Eilisessä ultrassa selvisi, että istukkani ei ole enää ns. etinen mutta yhä tosiaan matalalla, minkä vuoksi asiaa seurataan edelleen ainakin tammikuun loppuun saakka; epävarmuus synnytystavastani siis jatkuu. Veren hyytymistekijöiden mittaustulokset sain tänään, ja niiden perusteella minulla ei todettu von Willebrandin tautia (tulokset eivät tosin raskauden vuoksi ole täysin luotettavia, sillä raskaus parantaa veren hyytymistä). Edelliseen kappaleeseen viitaten, olen koko ajan ajatellut ottavani tyynesti vastaan sen mitä tulee, muutakaan kun en voi. Minulla on vankka luotto asioiden tarkoituksenmukaisuuteen, kuten myös suomalaisen terveydenhuollon erinomaisuuteen. Intuition seuraaminen on ollut paras kaverini koko raskauden ajan, ja tälläkin hetkellä se kertoo minulle: kaikki tulee menemään hyvin.
Olen jo usean vuoden ajan ajatellut, että iso osa ihmisen stressin tunteista on sellaista minkä itse oman päämme sisällä luomme, ja siten täysin turhaa. Ns. joulustressi on mielestäni hyvä esimerkki turhaakin turhemmasta stressaamisesta, joulunviettoon kun ei kuulu minkäänlaiset pakot, lait tai velvoitteet (ainakaan tietääkseni). Tämän vuoksi en itse asiassa ymmärrä joulusta stressaamista lainkaan. Minkä takia kotia pitäisi puunata kuin viimeistä päivää (minulle ja miehelleni riittää perussiisti koti; sellainen omamme oli jo ennen jouluakin, joten varsinaiseen joulusiivoukseen yhdessä tehtynä ei mennyt kuin pari hassua tuntia aatonaattona), kuka käskee ostamaan lahjoja (lasten lisäksi omalle puolisolle lahjan antaminen on mielestäni romanttista, muille aikuisille aika lailla turhaa mahdollista tuliaisviinipulloa- tai kukkaa lukuunottamatta – ja ainahan lahjattomuudesta voi myös sopia tuttujen aikuisten kesken), tai minkä takia joulupöydän pitäisi notkua itsetehtyjä herkkuja, jotka eivät edes millään tapaa tee hyvää omalle hyvinvoinnille? Kaikki edellämainitut asiat on joku vain joskus keksinyt – joulun voi viettää miljoonalla muullakin tapaa, tai olla viettämättä laisinkaan jos siltä tuntuu. Eikö onnellisuus ja hyvä olo ole tärkeintä? Moni muukin ihmismieltä yleisesti stressaava asia on mielestäni vain ajattelun tulos, ei totuus. Usein stressi on opittua, se on harhaa, ja siinä on kyse mielenhallinnan puutteesta (mikä toki on inhimillistä – uskon silti, että omaa mielenhallintaa kannattaa kehittää, sillä sen voima on uskomaton).
Raskaudesta stressaamisen sijaan yritän iloita siitä, joka päivä. Olen iloinnut Suomen loistavasta terveydenhuollosta – ihanista, asiantuntevista ja empaattisista lääkäreistä ja terveydenhoitajista. Oloni on heidän käsissään ollut koko ajan hyvä ja turvallinen. Olen iloinnut kotonaolosta, onhan kyseessä omalla kohdallani harvinainen herkku (mentyäni suoraan yliopistosta töihin, ja oltuani töissä yhtä opiskeluun käyttämääni vuorotteluvapaata lukuunottamatta tauotta tähän saakka). Olen iloinnut hassunhauskasta vatsastani, vaikka se saakin minut näyttämään muumimammalta. Olen iloinnut vauvan lisääntyneistä liikkeistä, vaikka ne välillä tuntuvatkin siltä kuin käärme luikertelisi vatsassani. Olen iloinnut lastenhuoneen sisustamisesta ja vauvatarvikkeiden hankinnasta, lainaan haetusta tukivyöstä, sekä pian alkavasta uudesta ja jännittävästä elämänvaiheesta. Olen iloinnut ristiäisten suunnittelusta. Olen iloinnut siitä, että päivä on alkanut jo pidentyä. Olen iloinnut blogini kirjoittamisesta ja omasta ajasta sen parissa.
Jatkan kellumista. Lempein ja luottavaisin mielin.
Ps. Toivottavasti edelläkirjoittamastani on hyötyä mahdollisimman monelle (loppu)raskauden hyvinvointiin – tai ylipäätään henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin ylläpitoon ihan ilman raskauttakin!
