Lankapuhelimista kännykkäkulttuuriin – tarvitseeko aina olla tavoitettavissa ja otettaisiinko valokuvat sittenkin sydämellä?
Minun on tehnyt jo pitkään mieli kirjoittaa otsikon aiheesta. Sain itse ensimmäisen kännykkäni ollessani lukioikäinen. Asia tuntui tuolloin tosi ihmeelliseltä ja hienolta- muistan että chattailimme kännyköillä siskoni kanssa toisen ollessa talomme ylä-, toisen alakerrassa. Lankapuhelimet kulkivat kuitenkin tuolloin vielä hyvän tovin kännyköiden rinnalla, eikä kännykkäkulttuuri muutenkaan puhjennut vielä vuosikausiin täyteen loistoonsa (jolla tarkoitan sitä että kännykällä hoidetaan lähes kaikki arkipäivän asiat, ja vastaantulijoista suurin osa kulkee nenä kiinni ruudussa).
Ensimmäiset vuoteni luokanopettajana olivat raskaita, ja luulenkin tuolloin käyneeni hyvin lähellä burnoutia työhön liittyvän tunnollisuuteni ja perfektionismini vuoksi. Muistan kuinka usein töistä kotiuduttuani laitoin sälekaihtimet kiinni, kännykän äänettömälle, ja vetäisin lankapuhelimen johdon irti seinästä nukkuakseni pitkät päiväunet – en jaksanut jutella kenellekään, en halunnut olla tavoitettavissa. Hiljalleen kännyköiden yleistyessä ja niiden käyttötarkoituksen moninaistuessa on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kännykkä olisi vähän vastaava kuin vaikkapa työvuorossa olevan lääkärin hakulaite- jokaisen oletetaan omistavan kännykän joten jokaisen oletetaan myös olevan tavoitettavissa enemmän tai vähemmän 24/7.Tämä on mielestäni väärin. Miksi ihmisten pitäisi joutua luopumaan (tärkeästä) osasta yksityisyyttään ja omaa aikaansa vain sen vuoksi että teknologia on kehittynyt?
Olen kirjoittanut blogissani aiemmin erityisherkkyydestä(ni). Jokainen erityisherkkä tietää miten raskaalta puhelinkeskustelu voi tuntua silloin kun ei ole itse saanut valita sen ajankohtaa. Silloin kun pitäisi ns. yhtäkkiä olla valmiina ja aistit skarppina keskustelemaan asiasta kuin asiasta henkilön kuin henkilön kanssa. Ja- samalla keskeyttämään se mitä on tietyllä hetkellä tekemässä. En tiedä muista ihmisistä mutta itse olen hyvin harvoin vapaa-ajallani ns. tekemättä mitään. Usein olen joko syömässä, tekemässä kotitöitä, kaupassa, käyttämässä koiraa, suihkussa, saunassa, päikkäreillä, ystävän kanssa treffeillä tai vaikka katsomassa lempi tv-ohjelmaani (toki nykyisin pikkuvauvan äitinä olen useimmiten hoitamassa häntä). En siis vain makoile sohvalla odottamassa milloin joku soittaa minulle. Kuitenkin ihmisten oletetaan vastaavan kännyköihinsä lähestulkoon joka hetki (ehkä öitä lukuunottamatta) – eli keskeyttävän toistuvasti omia vapaa-ajan tekemisiään. Usein ihmisten oletetaan myös ja jopa vastaavan työpuheluihin lomilla ja viikonloppuisin, ylipäätään työajan ulkopuolella (halleluja minkälainen pelastus lankapuhelin onkaan aikoinaan ollut siinä että työajan on pystynyt pitämään erillään vapaa-ajasta- ja on voinut tehdä vaikkapa soutulenkin soutulenkkinä, saunoa rauhassa, syödä illallisensa häiriöttä tai maata riippumatossa keskeytyksettä). Olen huomannut että on yleistä loukkaantua puhelimeen vastaamattomuudesta, ja ajatella sen kenties kertovan välinpitämättömyydestä, vastuuttomuudesta, itsekkyydestä tai laiskuudesta. On helpompaa loukkaantua toisen vastaamattomuudesta kuin kysyä: onhan kaikki ok kun et vastannut? Ja ehkä lisätä perään: voidaan jutella myöhemmin. Joillain ihmisillä on jopa tapana laittaa epäonnistuneen soittoyrityksensä perään käskevä viesti ”soita mulle” (voi miten inhoankaan tuota tapaa!) Kuitenkin aikana ennen kännyköitä oli täysin normaalia ettei ketään pystynyt tavoittamaan milloin vain. Jaksettiin odottaa, jaksettaa soittaa myöhemmin uudelleen, jaksettiin kenties antaa olla. Asioilla ei ollut tulipalokiire, ihmisillä oli oikeus myös omaan aikaan. Oli oikeus olla tavoittamattomissa. Todellakin, erityisherkälle nykyisenkaltainen kulttuuri – kännykkä= henkilökohtainen hakulaite – tuntuu ajoittain hyvinkin uuvuttavalta (puhumattakaan siitä minkälaisen paineen se luo introvertille tai vaikkapa masentuneelle). Uuvuttavaa on sekin, että joutuu jatkuvasti selittelemään sitä miksei ole vastannut puhelimeen. Monelle puhelimessa puhuminen on helpoin ja miellyttävin tapa hoitaa asioita. Sitten on meitä jotka aina mieluiten kirjoittaisimme sanottavamme- hetkellä kun meillä on aikaa siihen rauhassa keskittyä. Hetkellä kun ajatuksemme eivät ole missään muualla. Hetkellä kun mikään ei ole kesken. Hetkellä kun olemme riittävän levänneitä ja virkeitä live-kommunikaatioon.
Toki huonolla hetkellä soittavaa voi pyytää soittamaan myöhemmin uudestaan, mutta olen huomannut osan – ehkä jopa monen – loukkaantuvan tästäkin. Toisaalta puhelun lykkääminen muutamaa tuntia myöhemmäksi (pidempi aika tuntuu mielestäni epäkohteliaalta) ei välttämättä aina auta tilanteessa jossa olet vaikkapa suunnitellut tekeväsi rästihommia tai ottavasi illan ihan vaan itsellesi. Puhelinmyyjille kehtaan jo nykyään sanoa suoraan: anteeksi nyt en pysty juttelemaan, ja katkaisemaan puhelun ilman sen kummempia selittelyitä.
Täysin oma lukunsa on vielä kaikki se muu toiminta mitä nykypäivänä tehdään kännyköillä- lehtien ja uutisten lukeminen, valokuvaaminen, musiikin kuuntelu, somettaminen jne. Sanoinko jo somettaminen? Kun olin sairaalassa lapseni syntymän jälkeen huomasin vuoteeni vieressä seinällä kuvan, jossa oli vedetty raksi kännykkää räpläävän naisen päälle ja vieressä oli teksti: ole läsnä. O-le läs-nä. Tajuaakohan ihmiset enää nykypäivänä mitä läsnäoleminen edes tarkoittaa? Moni meistä on miljoona kertaa enemmän läsnä kännykälleen kuin läheisilleen. Kännykän selaaminen on koukuttavaa. Se on myös jollain tapaa hyvin surullista. Varsinkin kun kuvittelen juuri synnyttäneen äidin selaamassa kännykkää sairaalavuoteessa vauva toimettomana vieressään. Varsinkin kun kuvittelen pariskunnan istuvan sohvalla vastakkaisissa päädyissä kännykät nenässä kiinni. Varsinkin kun kuvittelen vanhemman palaavan töistä kotiin häntä koko päivän odottaneen lapsen luokse ja vanhempi näkeekin vain kännykän. Varsinkin kun kuvittelen lemmikin joka on ehkä aiemminkin kärsinyt yksinäisyydestä, muttei nyt voi ymmärtää mikä on se pieni laite joka valtaa omistajan huomion kerta toisensa jälkeen.
En ole itsekään mikään puhdas pulmunen tai täydellisyyden perikuva kännykän suhteen. Minäkin selaan päivittäin kännykällä Iltalehteä ja instaa, sometan, ja napsin valokuvia (someen, en niinkään muistoksi itselleni) milloin mistäkin tilanteesta. En edes halua miettiä paljonko kulutan päivittäin aikaa kännykällä, tai paljonko teen asioita samanaikaisesti, eli esim. selaan puhelinta lenkillä ollessani. Onneksi vastasyntynyt lapseni on herättänyt minua tähän(kin) asiaan. Yhä useammin imettäessäni tuijottelen mieluummin hänen mustikansinisiä silmiään kuin tuttavan Face-päivitystä. Yhä useammin syödessäni mieluummin vain syön kuin luen samalla päivän polttavista puheenaiheesta. Yhä useammin keskityn mieheni töistä tullessaan ainoastaan häneen ja yhdessä nautittuun kahvikupposeen- onhan yhteinen aikamme nykyisin entistä enemmän kortilla. Niin, entä jos tämä olisi viimeinen päiväni täällä- mitä silloin tekisin, miten silloin käyttäisin aikani? Kysymys on mielestäni ihan relevantti näinä kännyköiden kulta-aikoina.
Entä jos palaisimme mielissämme aikaan ennen kännyköitä? Mitä kaikkea teimme silloin, mihin kaikkeen meillä olikaan aikaa? Aikaan kun juttelimme kasvokkain. Aikaan kun saimme olla ihan myös itseksemme ja omassa rauhassa tuntematta siitä tippaakaan huonoa omatuntoa. Aikaan kun luimme kirjat kirjoina ja lehdet lehtinä. Aikaan kun kuuntelimme musiikkia levyltä- silloin kun todella halusimme kuunnella musiikkia emmekä tehdä mitään muuta. Aikaan kun teimme vain yhtä asiaa kerrallaan. Aikaan kun autoa ajaessamme- ajoimme autoa. Aikaan kun otimme valokuvia kameralla- vain oikeasti merkityksellisistä tilanteista.
Tai mikä vielä parempaa:
aikaan kun otimme valokuvat sydämellä.
Ps. Onko ruudun toisella puolella kohtalotovereita?