Mamma rimpsalla!
Olin viime perjantaina pitkästä pitkästä aikaa ulkona ystävän kanssa. Ennen koronaa (ja vauvaa) meillä oli mieheni kanssa tapana käydä ulkona melkein joka toinen viikonloppu (paitsi ehkä sydäntalven pimeimpään aikaan) – laulamassa, vähän tanssimassa, joskus syömässäkin. Koronan ja sittemmin raskauden myötä tämä ”harrastus” kuitenkin jäi, ja elämä alkoi pyöriä koti-kauppa- akselilla. Ja mikäs siinä- meillä on kaunis koti jossa vietän aikaa enemmän kuin mielelläni. Sosiaalisen elämän kaventuminen on kuitenkin harmittanut, kuten sekin, että livemusiikki on ollut pitkään tauolla omasta elämästä. Ja se, ettei ole saanut aikoihin laittautua pitkän kaavan mukaan tuntien itsensä tosi kauniiksi. Viime postaukseeni viitaten, olen ihminen joka todella nauttii estetiikasta ja kauneudesta, ihan kaikissa ja kaikkialla- miehissä, naisissa, kukissa, koruissa, arkkitehtuurissa, sisustuksessa, taiteessa, luonnossa, kengissä, vaatteissa. Onkin mielenkiintoista pohtia mistä ihmisen kauneudentaju (ja kaipuu) oikein syntyy – miksi vaikka kukat mielletään yleisesti ottaen kauniiksi? Tai tietyt piirteet liittyen ihmisen ulkonäköön? Mutta niin se vain on- ja niin se saa olla! On muuten hauska verrata viime postauksen meikittömiä kuvia tämän postauksen meikki-kuviin- olen mielestäni kaunis molemmissa, mutta meikki-kuvissa kuitenkin säväyttävämpi, ja ero on mielestäni yllättävänkin suuri. Meikinhän on tarkoitus korostaa ihmisen omia piirteitä ja ns. hyviä puolia (näin ainakin itse ajattelen), ja laitetut hiukset, kauniit vaatteet ja korut puolestaan korostavat (mielestäni) naisellisuutta ja seksikkyyttä. Oli muuten ihan kiva huomata että sain kyseisenä iltana huomiota miehiltä, vaikka täytän 45 ja olen 4- kuukautisen pikkuvauvan äiti. Miesten huomio ei ole millään tavalla tärkeää itselleni, enkä ”tee” kyseisellä huomiolla mitään (olenhan onnellisesti parisuhteessa) – en myöskään koe arvokkuuteni millään tavoin riippuvan ulkoisen olemukseni saamasta huomiosta. Mutta – kehut vaan yksinkertaisesti ovat kivoja ja piristäviä- ei sen enempää eikä vähempää. Eikä tässä ole mielestäni mitään pahaa tai väärää.
Suuntasimme ystäväni kanssa Ravintola Kaisla Mustalahteen Näsijärven rannalle. Lämmin suositus tälle paikalle, varsinkin jos veden läheisyys, aurinkoinen terassi ja suorastaan kansainvälinen tunnelma viehättää. Valitettavasti en päässyt testaamaan paikan menua, sillä keittiö oli kiinni syystä joka jäi arvoitukseksi. Ravintolassa esiintyi Herra Ylppö, jonka välittömyydestä ja aidosta olemuksesta kovasti pidän- eikä musiikissakaan vikaa ole, päinvastoin. Miehen karisma ja äänen tummuus vaikuttivat. Ennen keikkaa ehdimme hyvin päivittää kuulumiset ystäväni kanssa (joka on muuten entinen pomoni ja minua 13 vuotta nuorempi, ystävyys ei katso – yhtään mitään). Oli aivan super piristävää olla ihmisten ilmoilla pitkän tauon jälkeen, aikuisessa seurassa, nauttia, rentoutua, vähän tanssahdellakin. Tiesin että pienokaiseni on kotona erittäin varmoissa ja osaavissa käsissä, joten takaraivossa ei jyskyttänyt pieninkään huoli. Halusin kuitenkin ehtiä kotiin vauvan yösyötölle antamaan hyvänyönsuukon – illanvietot pidemmän kaavan mukaan saa vielä odottaa itseään (toki en varmasti myöskään olisi jaksanut valvoa pikkutunneille, baby kun herättää aamuisin suht aikaisin). Allaolevassa kuvassa olen taksissa kotimatkalla, kesäyön tunnelmaa fiilistellen, hymy huulilla. Olipa kiva ilta!
Kalliiksi illat ulkona toki tulee, varsinkin tässä tapauksessa kun hintalappuun kuului myös keikkalippu ja pitkähkö taksimatka (yksin). Ajattelen kuitenkin niin ettei näiden hetkien arvoa voi mitata rahassa. Minulla oli jo raskauden aikana toive ja tahto siitä, ettei elämäni pikkuvauvan äitinä muuttuisi täysin päinvastaiseksi kuin tähän saakka. Etten menettäisi ystäviäni eivätkä he minua. Että saisin yhä olla myös Päivisusanna (joka tykkää joskus laittautua ja juhlia), en ”vain” äiti (vaikken ihanampaa ja tärkeämpää tehtävää tiedäkään).
Kesä on lyhyt, kuten koko elämä. Muistetaan nauttia pienistäsuurista itselle tärkeistä asioista.
Muistetaan elää omannäköistä elämää.
Ps. Tämän tekstin kaltainen itseni kehuminen ei muuten ole minulle lainkaan tyypillistä – olen tarkoituksella koittanut opetella sitä, sillä me suomalaiset olemme yleisesti ottaen liian kriittisiä ja epävarmoja suhteessa itseemme. Tämä on asia mitä vastaan tunnen kutsumusta taistella (armollisuus omaa itseä kohtaan, ja se että puhuu itse itsestään kauniisti ja kunnioituksella – aina)!