Mikä elämässä on oikeasti tärkeää?
Otsikon kysymys saattaa kuulostaa kuluneeta kliseeltä, mutta samalla se on mielestäni maailman – elämän – tärkein kysymys. Sellainen, jonka jokaisen olisi hyvä säännöllisin väliajoin kysyä itseltään. Niin, että myös miettii vastauksen. Sen, mikä sopii itselle ja juuri omaan, yhteen ja ainoaan, elämään. Vastaus on mielestäni hyvä miettiä jo ennenkuin omassa (tai läheisten) elämässä tapahtuu mitään dramaattista.
Olen itse elänyt hyvin suoritus- ja työkeskeistä elämää reilusti päälle kolmekymppiseksi. Sittemminkin olen täyttänyt työllä lapsettomuuden tyhjiötä tajuten tämän asian vasta jälkeenpäin, vasta nyt. Vasta raskauden ja tulevan äitiyden myötä olen tajunnut konkreettisesti sen, että työn ei kuulu vallata liikaa aikaa ja ajatuksia, sillä elämä on lyhyt. Usein työtä tehdään pääsääntöisesti toisia ihmisiä varten, mutta loppupeleissä oman elämän kuuluisi kuitenkin olla omaa itseä varten. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan hullulta se aika ja vaiva, mitä olen jo vuosikymmenten ajan omasta elämästäni lohkaissut työlle, eli tehnyt asioita oppilaideni eteen. Oppilailleni kun kysymys on kuitenkin ollut luokanopettajana ollessani vain koulusta, tai tällä hetkellä kansalaisopistossa opettaessani vain yhdestä viikottaisesta harrastuksesta. Heidän ajatuksiaan ja elämäänsä on varmasti vallannut päivittäin miljoonat muutkin asiat kuin se miten minä teen työni – kun taas itselleni työn tekeminen ja siihen liittyvien asioiden pohtiminen on vienyt suurimman osan jokaisesta arkipäivästäni (palasen myös viikonlopuistani ja lomistani). Toki tähän panokseen on vaikuttanut myös se, että minulla on ollut aikaa panostaa työhön. Siihen on vaikuttanut tunnollisuuteni ja ylipäätään haluni tehdä hyvin ja perusteellisesti kaikki se mitä teen – näistä ominaisuuksista itsessäni olen toki ylpeä enkä halua niitä muuttaa. On kuitenkin selvää, että tulevan äitiyden myötä lapsestani tulee elämäni tärkein asia. Hän pakottaa minut muokkaamaan elämän mittasuhteet ja arvojärjestykset uudelleen. Hyvä niin. Erittäin hyvä niin. Työ on kuitenkin vain työtä.
Sen jälkeenkin kun on oppinut asettamaan työnteon sille kuuluvaan, ei liian suureen lokeroon elämässä, on yhä tärkeää miettiä onko oma työ omannäköistä ja itselle mielekästä. Vierastan työn tekemistä vain rahan vuoksi. Vierastan ajatusta siitä, että työntekoon ikäänkuin vain ”kuuluisi” toistuva stressi ja väsymys. Se ei ole oikein. Yksi elämäni parhaimpia päätöksiä on ollut se, kun aikoinaan irtosanouduin silloisesta luokanopettajan virastani. Luokanopettajan työ ei ollut minulle oikea työ, sillä se teki minut toistuvasti uupuneeksi. Nykyinen työni on minulle miljoona kertaa oikeampi. Koen työssäni aitoa työniloa, saan käyttää siinä juuri omia vahvuuksiani, ja työhön liittyvää stressiä koen vain aniharvoin. Silti olen käyttänyt myös tähän työhöni liikaa aikaa jokapäiväisestä elämästäni. Olen uhrannut työlle aikaa, joka kuuluisi käyttää itselle tärkeisiin asioihin. Asioihin, jotka tuntuvat omilta ja joista oikeasti nauttii. Asioihin, jotka tuovat itselle hyvän mielen ja olon. Asioihin, jotka rentouttavat ja antavat voimaa. Minulle näitä asioita ovat musiikki ja kirjoittaminen.
Elämässä on tärkeää oivaltaa myös se, että se mikä sopii jollekin toiselle ei välttämättä sovi itselle. Tiedän itse tarvitsevani mm. unta, lepoa ja omaa aikaa paljon enemmän kuin joku toinen ihminen. Tiedän myös, että moni asia kuormittaa herkkää mieltäni enemmän kuin se kuormittaisi jonkun toisen ihmisen ”kestävämpää” mieltä. Tiedän tarvitsevani stressaavista tilanteista aikaa palautumiseen enemmän kuin joku toinen. Eikä tässä ole mitään väärää. Tykkään valvoa iltaisin myöhään, sillä ilta on minulle omaa aikaa – tämän vuoksi tykkään myös nukkua aamuisin pidempään. Jokaisen ihmisen ei tarvitse olle aamuvirkku ja/tai ”kahdeksastaneljään”- ihminen ollakseen hyvä tai oikeanlainen. Arvostan päivä päivältä ns. hidasta elämää yhä enemmän ja enemmän. Suosittelen sitä ihan jokaiselle. Hidastamista. Hassua sanoa tämä juuri nyt kun arki pikkulapsen kanssa on kohdallani vasta alkamassa. Toisaalta viisasta sanoa tämä juuri nyt. En halua olla kiireinen, paikasta toiseen juokseva, stressaantunut äiti. Haluan olla läsnäoleva ja levollinen, rentoutunut ja elämästä nauttiva äiti. Jos en ihan aina niin edes suurimmaksi osaksi. Ihailen mieheni touhukkuutta ja puuhakkuutta mutta välillä herättelen häntäkin siitä miten elämä kiitää ohitse jos koko ajan vain tekee ja suorittaa jotain. Mitä pahaa tapahtuu jos pysähtyy ja on hetken tekemättä yhtään mitään? On tärkeää oppia joskus vain olemaan.
Joku on kiteyttänyt joskus viisaasti sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: se, että on itse terve, läheiset ovat terveitä, ja on katto pään päällä – kaikki muu on extraa. Kaikki muu on extraa.Todella. Kun mietin tulevaa lastani on helppo myös hänen kohdallaan sanoa terveyden- ja onnellisuuden- olevan kaikkein tärkeintä. Kunhan lapseni on terve ja onnellinen se riittää. Moni meistä joutuu kuitenkin seuraamaan sivusta oman lapsen sairastamista. Se taakka ei ole kenenkään kohdalla enemmän oikein kuin jonkun toisen. Jos, kun, moni vanhempi joutuu kyseisen taakan kantamaan tulee minunkin se tarvittaessa kestää. Elämässä on tärkeää olla kiitollinen joka päivä kaikesta siitä mitä on, ja ottaa joka päivä vastaan se mitä elämä tarjoaa, luottaen itse elämään.
Olen puhunut kaikesta edelläkirjoittamastani aina paljon, mutta puhuminen onkin helpompaa kuin tekeminen. Välillä olen itse unohtanut tehdä niin kuin toisia ihmisiä kehotan. Nyt kehotan sekä sinua että minua: levätään, rentoudutaan, nautiskellaan, tehdään itselle tärkeitä asioita ja voidaan hyvin. Mietitään sitä, mikä itselle on elämässä oikeasti tärkeää, ja yritetään kulkea sitä kohti, joka päivä.
Ps. Mikä Sinulle on elämässä tärkeää?
