Miltä minä tunnun sinusta – mietteitä rakennusprojektin keskeltä (ja kurkistus kotiimme)
Muutimme mieheni kanssa muutama kuukausi sitten itsesuunnittelemaamme ja rakentamaamme omakotitaloon. Hetki oli kauan odotettu paitsi yhteisen elämän aloittamisen kannalta, myös sen vuoksi että yli kaksikymmentä vuotta meluisissa kerrostaloissa asumista on todellakin tarpeeksi. Ihminen voi mielestäni olla ihan yhtä onnellinen bambumajassa, iglussa kuin loistohuvilassakin, mutta kodin kuuluu olla paikka missä voi olla täysin oma itsensä, missä pystyy lepäämään ja rentoutumaan ja nauttimaan – kaikessa hiljaisuudessa jos siltä tuntuu. Myöskin paikka jossa arki askareineen on sujuvaa ja toimivaa. Omakotitaloon muuton myötä sain heittää hyvästit pyykkitelineille olohuoneessa, nukkumiselle hikisellä parvella, naapurin päivittäiselle trumpetin soitolle, rappukäytävän kolinoille ja kälätyksille, ahtaalle ja epäkäytännölliselle kokkaamiselle, mattojen tamppauksen paukkeelle lauantai-aamuna kello kahdeksan, teinien kirkumiselle pihakeinuissa, viereisen parvekkeen bileporukan viininhuuruiselle naurulle ja sieltä omaan kotiin leijailevalle tupakansavulle, ja seinänaapurin kaappikellon lyömiselle vuorokauden ympäri kaksi kertaa tunnissa. Noin muutaman mainitakseni. (Erityis)herkkänä taiteilijasieluna minun on ollut erittäin vaikea rauhoittua edelläkuvatun kaltaisissa olosuhteissa, puhumattakaan muusikkouteni toteuttamisesta; uusien kappaleiden tekemisestä, soittamisesta ja laulamisesta.
Talonrakennus-projektimme sujui yllättävän kivuttomasti huomioiden sen miten usein kuulee juttuja pariskuntien eroista omakotitalon rakentamisen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen. Alkuun pelkäsin että vääntöä tulee meillekin kun molemmilla on niin vahva tahto. Onneksi makumme mm. kalusteiden, värien ja materiaalien suhteen on todella samanlainen. Kaikkein suurin merkitys on varmaan kuitenkin ollut niinkin yksinkertaisella asialla kuin ystävällisyys. Sillä että yrittää väsyneenäkin olla toiselle mahdollisimman ystävällinen – vaikka toinen onkin tuttu ja turvallinen ja joskus ärsyttävä. Sillä että kumppanin stressatessa sanoo itse ettei kannata murehtia, kaikki on ihan hyvin. Olen itse todella epätäydellinen ihminen ja puoliso monellakin tapaa, mutta yhdestä asiasta en tingi; yritän aina miettiä sitä miltä toisesta ihmisestä tuntuu olla kanssani. Aina. Oli kyseessä sitten oppilas, ystävä, työkaveri tai oma kumppani. Tarkoituksena tietenkin se, että toisesta tuntuisi mahdollisimman hyvältä, kevyeltä ja turvalliselta. Siitä seuraa suoraan myös se, ettei pidä toista itsestäänselvyytenä. Koskaan. Joskus tuntuu että ihmiset vaan porhaltaa menemään miettimättä sitä minkälaista heidän seurassa ja lähellä on olla. Varmaan edes tajuamatta tai tarkoittamatta sitä itse. Voi kun jaksaisimme miettiä enemmän. Miltä minä tunnun. Toisesta.
Kotimme ei ole sisustuslehti-, asuntomessu-, trendi- tai luxuskoti. Se on meidän koti. Meidän näköinen, tuoksuinen ja värinen. Täällä voimme levätä ja nukkua rauhassa, kokkailla tilavasti ja kätevästi, soitella isommallakin porukalla vaikka auringonlaskuun. Voimme polttaa takkaa ja nauttia aamukahvit parvekkeella ilman liikenteen melua. Voimme rentoutua ulkopore-ammeessa, majoittaa yövieraat heille varta vasten tehtyyn vierashuoneeseen, ja tanssia juhannustanssit omalla terassilla. Eikä kumppanin naama ole vieläkään alkanut ärsyttää, ei edes koronan-aikaisessa eristyksessä (siinä kohtaa jos niin käy on ehkä syytä tarkastella omaa parisuhdetta).
Tunnen syvää onnea ja syvää kiitollisuutta. Samalla tunnen että olen ja olemme ansainneet tämän. Koen, että voin vihdoinkin olla täydellisen turvassa, omassa kodissa joka oikeasti tuntuu omalta ja ON oma. Jokainen ansaitsee mielestäni kodin missä on hyvä olla. Ja ihmisen jonka kanssa oma koti on hyvä jakaa. Sitä toivon ihan jokaiselle. Ja – että silloinkin kun kaikki on hyvin jaksaisimme silti ja aina vaan uudestaan miettiä, omissa kodeissamme ja omissa parisuhteissamme ja kaikkialla muuallakin: miltä minä tunnun toisesta?
