Mitä olen vanhemmuudesta oppinut?

Olen ollut vanhempi vasta reilun vuoden verran – keltanokkanakin uskallan jo hiukan pohtia sitä, mitä olen tästä elämänmittaisesta tehtävästä tähän mennessä oppinut:

Vanhemmuutta ei kannata suunnitella, sillä jokainen lapsi ja jokainen päivä on erilainen, eikä väsyneenä aina pysty siihen mitä on suunnitellut. Kirjoitin raskaus-aikana blogiini postauksen siitä, minkälainen vanhempi haluan ja aion olla (olen sivunnut aihetta myös monissa muissa postauksissani). Nostin esille mm. sen, kuinka haluan opettaa lapselleni onnellisuutta enemmän kuin mitään muuta – ja opettaa tätä ennenkaikkea omalla esimerkillä; olemalla itse positiivinen ja pirteä, kehumalla ja ihastelemalla asioita ja ihmisiä ympärilläni. Olemme mieheni kanssa eläneet vauva-arkea monin tavoin haastavissa olosuhteissa – sellaisissa, joita ei voinut etukäteen ennustaa. Kärsivällisyys ja oma jaksaminen on välillä ollut koetuksella. Näin ollen olen välillä jaksanut olla pirteä ja positiivinen, välillä en. Ja se on ihan ok. Väsyneellä hetkellä olen luovuttanut lapsen mieheni hoiviin ja antanut itseni hetken aikaa maata sohvalla juuri niin passiivisena, hiljaisena ja vetäytyneenä kuin olen sillä hetkellä ollut. Uskon, että lapsi ei ole tästä kärsinyt. Päinvastoin, hän saa nähdä ja kokea inhimilliseen elämään kuuluvaa tunteiden kirjoa, ollen kuitenkin joka hetki turvassa ja rakastettu – silloinkin kun vanhemmat ovat ”vähän” väsyneitä. Vanhemmuuden suunnittelu on mielestäni hiukan turhaa myös sen takia, että opin joka päivä lisää ja uutta lapseni persoonallisuudesta. On parempi muokata omaa käytöstään ja sopeutua itse siihen, minkälainen juuri oma lapsi on – ei koittaa muokata tai sopeuttaa lasta siihen minkälainen vanhempi itse haluaisi olla. Sitäpaitsi, rakkaus ja läsnäolo riittää hyvään vanhemmuuteen, sen kummempia taitoja tai suorituksia ei tarvita.

Vanhempana ei kannata provosoitua, vaan olla aikuinen. Tämä asia on ollut itselleni elämässä noin muutoinkin todellinen kasvunpaikka. Minulla on ollut aina todella vahva oikeustaju, ja samanaikaisesti olen erityisherkkänä ollut tosi taitava imemään toisten tunteita itseeni. Toisinsanoen, asiat ovat menneet tunteisiin. Vanhemmuudessa tämä on varma kompastuskivi. Lapsi vasta opettelee elämisen ja toisten huomioimisen taitoja, aivan alusta, omalla rajallisella ymmärryksellään. Pieni lapsi ei ymmärrä oikeaa eikä väärää, eikä hän osaa hallita tunteitaan. Lapsi ei ole koskaan ”tuhma” tai paha, vaan hän harjoittelee elämää. Usein aikuisen silmissä kiukutteleva lapsi on oikeasti väsynyt, nälkäinen tai vaikka kipeä. On myös hyvä pitää mielessä, että lapsi hakee vanhemmalta huomiota ja tunnereaktioita, vaikka sitten negatiivisia. Siihen peliin ei kannata lähteä mukaan. Sensijaan on tärkeää antaa arjessa riittävästi positiivista huomiota ja ottaa lapsi syliin kiukuttelevanakin, selittää rauhassa miksi jotain ei voi tehdä. Merkityksettömissä asioissa voi antaa periksi, tärkeissä ei. Tärkeää on se ettei ketään tai mitään saa vahingoittaa. Toki esimerkiksi lapsen ruokapöydässä pelleily ja kitinä on ärsyttävää, mutta tuolloin on mielestäni kaikkein paras rauhallisesti sanoa ”kiitos” ja nostaa lapsi pois pöydän äärestä. Hetken päästä voidaan yrittää ruokailua uudestaan – usein se sujuukin toisella yrityksellä jo paljon paremmin, hetken rauhoittumisen jälkeen.

 

Kasvattaminen on (kovaa) työtä. Vaikka raskausaika ja/tai synnytys olisi ollut miten raskas ponnistus, niin todellinen työ alkaa vasta lapsen syntymän jälkeen – kestäen seuraavat 18 vuotta. Minäkin, paperilla kasvatuksen ammattilainen, olen jo nyt joutunut välillä ns. tositoimiin vahvatahtoisen ja herkän taaperoni kanssa. Samoja asioita joutuu toistamaan yhä uudestaan ja taas uudestaan. Ja uudestaan. Ei:tä joutuu tietyssä vaiheessa viljelemään ihan tosi paljon. Vastapainoksi on tärkeää hukuttaa lapsi kehuihin ja ihasteluihin (ja joskus ”ein” voi kiertää sillä että yksinkertaisesti kiinnittää lapsen huomion johonkin ihan muuhun). Lapsen kitinää, itkua ja huutoa – harmistusta – on pakko sietää, ja vielä enemmän – ottaa se avosylin, kirjaimellisesti, vastaan. Päivästä toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen, pysyen itse rauhallisena. Vaikka kuinka tekisi mieli laittaa lapsi jäähylle tai huutaa ettei jaksa enää. Vanhemman pitää jaksaa. Lapsen kaikenlaiset tunteet on kestettävä. Se ei ole helppoa tai kevyttä, vaan käy toisinaan ihan työstä.

Omia kokemuksia kannattaa jakaa oikeiden ihmisten kanssa (ei pyöriä netissä). Toisilta ihmisiltä, äideiltä ja isiltä, voi saada ihan tosi paljon tukea vanhemmuuteen. Moni painii tismalleen samojen haasteiden kanssa. Myös ilonaiheet ovat usein samoja. Netin informaatiotulvaan on helppo hukkua ja tulla sen pyörteissä harhaanjohdetuksi. Mikään ei korvaa aitoja kohtaamisia, oikeassa elämässä, oikeiden ihmisten kanssa. Ja sitten kuitenkin – loppupeleissä omaan itseen, omaan intuitioon, omaan äidin/isänvaistoon, ja omaan asiantuntijuuteen oman lapsen suhteen kannattaa luottaa.

 

Hellyydellä ja huomiolla pääsee tosi pitkälle.Viljami turhautuu usein jos mieheni kanssa vaikka siivoamme tai teemme hetken hommia koneella (ylipäätään joitain ns. aikuisten asioita). Tämä on mielestäni ihan todella ymmärrettävää. Moni muukin asia turhauttaa pientä taaperoa, joka haluaisi jo niin kovasti tehdä ja saada sitä ja tätä, myös sellaista mikä ei (vielä) ole mahdollista. Syli auttaa. Hellyys auttaa. Nämä ovat onneksi todella yksinkertaisia asioita ja helppo toteuttaa! Minulla oli kerran muskarissa lapsi, joka käyttäytyi tunneilla, suoraan sanottuna, todella huonosti. Hän pyöri tuolillaan, pelleili, riehui ja irvisteli. Otin asian puheeksi pojan vanhempien kanssa. Viikon päästä pojan isä kertoi minulle että he olivat vaimonsa kanssa tajunneet jotain todella tärkeää: he olivat keskittyneet työasioihinsa kotona ihan liikaa, lapsen jäädessä huomiotta. Mikä sen loogisempaa; lapsi haki huomiota muskarissa kun ei kotona sitä saanut. Moni vanhempi saattaa, jopa täysin vilpittömästi ja huomaamatta, olla kotona koko ajan (tai ainakin usein) kiireinen. Pitää siivota, pitää maksaa laskuja, pitää rempata repsottavia paikkoja, pitää puhua työpuheluita ja kirjoittaa työsähköposteja. Pitää sitä ja tätä. Lapsi jää jalkoihin ja yksin. Kuitenkin, minun aikuisuuteni on lapseni lapsuus. Aika jota lapseni ei koskaan saa takaisin. Liikutun jopa itse tätä kirjoittaessani. Tässä on kasvunpaikka monelle vanhemmalle. Yksinkertainen keino voi olla vaikka nämä mitä itse olen toteuttanut: kännykän voi aamulla jättää yläkertaan (tai muualle ulottumattomiin), ja läppärin vaikka kaappiin piiloon. Niitä ehtii katsoa sitten kun lapsi on mennyt nukkumaan.

Lopuksi vielä ehkä suosikkini kaikista:

Äläpä hättäile, kyllä se siitä! Pakko myöntää, olen lapseni syntymän jälkeen hätäillyt aika monen asian suhteen. Onko katsekontakti normaali, kuuleeko lapseni normaalisti, eikö hänen pitäisi jo jokeltaa, maistuuko ruoka riittävästi, eikö istumasennon kuuluisi jo sujua, miksi hän vierastaa vieläkin, pitäisikö yksivuotiaan kävellä jo sujuvasti, miksi nämä rikkonaiset yöt vaan jatkuvat ja jatkuvat – ja niin edelleen. Hätäilyyn liittyy usein myös se, että alkaa kyseenalaistaa omaa vanhemmuuttaan, ja pohtia onko tehnyt riittävästi ja oikein. Tähän mennessä jokainen hätäilyni on osoittautunut turhaksi. Lapsessani ei ole ollut mitään vikaa, vanhemmuudessani kaikki on ollut hyvin ja oikein. Kaikki on mennyt juuri niinkuin on pitänytkin, lapseni omassa, luonnollisessa rytmissä. Rikkonaiset yöt jatkuvat edelleen, mutta enää en pakonomaisesti koita hallita/muuttaa tilannetta, vaan luotan siihen että joku kaunis päivä ne ovat muisto vain. Niinkuin ihan kaikki on. Mikään ei kestä ikuisesti. Siispä, hengitellään syvään, rauhoitutaan ja lopetetaan hätäily. Kaikki tapahtuu ajallaan, ihan varmasti.

Ja – vanhemmuudesta oppii lisää joka päivä. Jatketaan siis harjoituksia. Me oman elämämme super-sankarit.

Ps. Kuulostiko edellämainitut opit tutuilta – entä mitä vielä lisäisitte listaan?

puheenaiheet vanhemmuus lapset oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *