Mitä oppilaani ovat minulle opettaneet

Minulla oli kerran eräässä aikuisten lauluryhmässä oppilas, jonka koko olemus uhkui itsevarmuutta suorastaan pelottavuuteen asti. Hän puhui kuuluvalla äänellä, lauloi vielä kuuluvammalla, ja kertoi suoraan mielipiteensä asiaan kuin asiaan samalla ikäänkuin dominoiden koko muun ryhmän toimintaa. Kerran hän tunnin alussa otti nuottipinkkani pianon päältä ja laittoi sen oma-aloitteisesti jakoon, minulta mitään kysymättä. Hän muisti myös aina kertoa mielipiteensä jokaisesta tekemästämme harjoituksesta tyyliin ”tämä ei ollut kyllä yhtään minun juttu”, tai  laulamastamme kappaleesta ”tämän voisi kyllä jo laittaa vaihtoon”. Hän myös pyysi minua lukemaan erään laulunopettajan haastattelun; voisin kuulema ottaa opikseni. Usein hän saattoi keskeyttää sananvaihtoni jonkun toisen oppilaan kanssa sanoen ”no niin, ei jutella siellä mitään kahden kesken”. Aloin suhtautua kyseiseen oppilaaseen hiukan pelonsekaisin tuntein, vaikka yritinkin olla mahdollisimman neutraali ja sivuuttaa päällepäsmäröinnin. Koin kyseisen henkilön olevan itseni vastakohta- rohkea, itsevarma, äänekäs, kova.

Kunnes yhdellä kokoontumiskerralla pyysin jokaista ryhmäläistä laulamaan jonkin ohjelmistomme kappaleista yksin muille (sanoen toki ettei ole pakko jos siltä tuntuu). Kun tuli tämän henkilön vuoro tarttui hän mikrofoniin hyvin itsevarmoin elkein ja kajautti kappaleensa ilmoille niin suurella volyymilla että laulunsa kuului varmaan naapuriluokkaankin. Oppilaat lauloivat selin minuun, kasvot toisiinsa päin. Laulunsa laulettuaan oppilas kääntyi hetkeksi kasvot minuunpäin asettaessaan mikin takaisin telineeseen- huomasin että hänen kasvonsa ja kaulansa olivat kauttaaltaan suurten, punaisten läiskien peitossa. Minut valtasi hämmennys, mutta ennenkaikea valtava empatian tunne. Noinko koville tilanne oli ottanut? Noinko herkkä ja haavoittuva hän onkin? Lopputunnin oppilas istui tuolillaan hiljaa, ikäänkuin jossain jännityksen jälkeisessä paniikki/uupumus-tilassa.

Moni peittää suuren epävarmuutensa suureen ulkoiseen itsevarmuuteen. Mietin kuinka raskasta ja energiaa-vievää sen täytyy olla- jos ei koskaan voi näyttää muille todellista itseään, jos ei koskaan voi olla se heikko ja tarvitseva, joka saisi muilta tukea ja kannustusta? Aloin jopa miettimään mitähän hänelle on elämässään joskus tapahtunut, mitä sellaista mikä on saanut kasvattamaan niin paksun kuoren ja haarniskan? Tuskin saan koskaan tietää. Tuon tunnin jälkeen en enää pelännyt häntä. Tajusin miten paljon meissä on yhteistä, vaikka se yhteinen onkin minulla pinnalla, hänellä pinnan alla. Mietin myös miten voisin tukea ja rohkaista häntä. Aloin kuulemaan hänen ”metelöintinsä” ja dominointinsa päinvastoin kuin ennen- kyse ei ollutkaan halusta johtaa ja hallita, ei itsevarmuudesta ja rohkeudesta – kyse oli pelkojen, herkkyyden ja inhimillisyyden peittämisestä. Onneksi näin punaiset läiskät. Onneksi näin hänet. Joskus pinnalta kaikista itsevarmin ja rohkein on sisältä kaikista herkin ja epävarmin.

Olen itse opettajana usein epävarma ja jännitän paljon. Joskus saatan opetustilanteessa liikuttua tai vaikkapa kuoroni konsertissa täristä näkyvästi jännityksestä. Joskus saatan puhua höpöjä ja olla kaikkea muuta kuin asiallinen ja niin sanotusti uskottava. Kuitenkin olen saanut huomata, että juuri sellaisena oppilaani arvostavat ja kunnioittavat minua. Herkkänä ja inhimillisenä. He kuuntelevat minua ei sen takia että huudan vaan sen takia että olen välillä hiljaa.

Oppilaani ovat opettaneet minulle miljoona muutakin asiaa. Onneksi. Niistä lisää tuonnempana.