Mitä taiteilijasielut tekevät työkseen?

Rakastin lapsena kirjoittaa satuja, ja koulussa äidinkielen tuntien lemppari-juttu oli ainekirjoitus. Teini-ikäisenä aloin kirjoittamaan runoja, jotka hiukan myöhemmin vaihtuivat laulujen sanoiksi. Blogia olen pitänyt kolmeen eri otteeseen, yhteensä jo vuosikymmenen verran. Rakastan kirjoittaa.

Rakastin lapsena myös laulaa ja soittaa pianoa. Musiikki on ensirakkauteni. Kun kaipasin lapsena lohtua en kivunnut äidin syliin vaan pianotuolille. Olen aina myös kuunnellut paljon musiikkia, useista eri genreistä. Ei ole sattumaa että opettajankoulutuslaitoksella erikoistuin musiikkiin, ja sittemmin opiskelin musiikkikasvatusta sivuaineena aina aineenopettajan pätevyyteen saakka.

Musiikin ja äidinkielen (ylipäätään kielten) ohella kuvaamataito oli lempiaineeni koulussa. Aivan erityisesti olen aina pitänyt piirtämisestä. Tykkään käydä taidenäyttelyissä – opiskeluaikoina tämä oli harrastukseni joka viikonloppu. Lempitaitaiteilijoitani ovat Vincent Van Goch sekä Monet. Olen kiinnostunut myös valokuvataiteesta, ja tykkään itsekin räpsiä kuvia someen – valokuvaaminen on luovaa aivan kuten kirjoittaminen, soittaminen ja laulaminenkin. Samalla em. asiat ovat väyliä itseilmaisulle sekä tunteiden näyttämiselle. Minulle on aina ollut miljoona kertaa luonnollisempaa ilmaista itseäni laulaen ja kirjoittaen kuin esim. puhuen.

Ja vielä – olen aina rakastanut tanssimista! Baletista jazztanssiin ja afroon, itämaisesta tanssista lavatansseihin ja yökerho-jortsuihin. Lattarit on toistaiseksi toteutumaton haave ja Tanssii tähtien kanssa syys-sunnuntaiden kohokohta.

Olen kaunosielu, haaveilija ja romantikko. Rakastan – ja näen – kauneutta niin ihmisissä, kukissa, rakennuksissa, luonnossa, eläimissä, sisustuksessa, väreissä, vaatteissa, kuvissa, elokuvissa, kappaleissa kuin kirjoissakin. Vierastan jossain määrin tiedettä, mutta ihmeisiin uskon mitä suurimmassa määrin. Uskon intuitioon, telepatiaan ja korkeampaan voimaan. Olen tunneihminen potenssiin miljoona. Vain sydämellä näkee oleellisen. Uskon Pikku Prinssiin.

Lukiossa minun oli hyvin vaikea hahmottaa toive-ammattiani. Katsoin liian kauas. Musiikki ja kirjoittaminen ovat aina olleet syvintä minua. Jos ne vietäisiin minulta pois tuntuisi kuin raajani olisi amputoitu ja olisin mykkä. Vaan kuinka todennäköistä on saada leipänsä musiikista tai kirjoittamisesta, taiteesta ylipäätään? Kuinka turvallista on ryhtyä taiteilijaksi? Lukion äidinkielenopettajani totesi yksiselitteisesti että minusta pitäisi tulla kirjailija. Lukemattomia kertoja olen kuullut olevani ns. ”ammattilainen” musiikin saralla. Mutta – kuten tarina kertoo – päädyin luokanopettajan turvalliselle urapolulle. Tokihan opettaminen on myös hyvin luovaa, vaan kutsumusammattini, identiteettini tai sielunmaisemani se ei koskaan ole ollut.

Olen haikaillut kutsumukseni perään kerta toisensa jälkeen. Olen kääntänyt jokaisen kiven ja kannon, tai ainakin lähes jokaisen. Olen osallistunut alan kilpailuihin, niin laulamisen kuin säveltämisenkin. Olen osallistunut myös kirjoituskilpailuihin. Olen menestynytkin, saanut sijoituksia. Olen ollut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja yhteydessä niin lehtien toimituksiin kuin kustantamoihinkin. Yliopistossa valitsin journalismin yhdeksi sivuaineekseni – opintoja en valitettavasti koskaan ehtinyt aloittaa. Artistiksi olen ”valmistunut” Ikaalisten artistivalmennuksesta. Yksi motivaattori vuosikausien blogin kirjoittamiselle on ollut seitinohut toive siitä että joku ”bongaa” blogini. Sitä odotellessa.

Realistit saattavat tässä kohtaa todeta että työ työnä ja harrastukset harrastuksina. Että ei omasta intohimosta kuulukaan saada leipää pöytään – itseään voi toteuttaa vapaa-ajalla. Toki asia osin varmasti näin onkin, mutta. On mielestäni ehkä hivenen epäreilua että moni pappi, lääkäri, sairaanhoitaja, kauppias, arkkitehti, opettaja (kyllä!), asianajaja ja NIIN EDELLEEN toteuttaa työssään intohimoaan ja kutsumustaan JA SAA siitä elantonsa. Koen että elämme vahvaa kulttuuri–vihamielisyyden aikaa, mikä on surullista. Kulttuurista säästetään koko ajan. Kulttuuri ja taide eivät välttämättä ole ns. kustannustehokkaita, mutta niiden arvo ihmisille ja koko yhteiskunnalle on mittaamaton. Ehkä kukaan (päättäjä?) ei koskaan tule ajatelleeksi minkälaista elämä olisi ilman musiikkia, kirjoja, taidetta, tanssia.

Toisekseen ei ole kovinkaan helppo yhdistää työn tekemistä rahan vuoksi ja vapaa-aikaa jossa voisi täyspainoisesti toteuttaa omaa intohimoaan. Työnteko vain rahan vuoksi voi usein olla aika stressaavaa ja stressi on mestari tappamaan luovuuden. Ja – kenellä meistä ylipäätään on aikaa sekä tehdä työtä että harrastaa ns. täysillä, samalla kun pitäisi myös hoitaa kotia, lapsia ja omaa itseäänkin? Musiikki ja kirjoittaminen elää minussa, ulospääsyä etsien, ihan joka hetki. Ei niin että ensin teen kahdeksan tuntia jotain muuta minkä jälkeen napsautan taiteilijuuteni on – asentoon loppupäiväksi.

Mitä taiteilijasielut tekevät työkseen? Varmaan istuvat kaupankassoina, ajavat trukkia tai roska-autoa tai taksia, tekevät kauneushoitoja, viljelevät maata, rakentavat taloja, pitävät kirjaa, toimivat assareina ja sihteereinä, hoitavat lapsia, hoitavat aikuisia, opettavat lapsia, opettavat aikuisia, siivoavat, tekevät ruokaa ja lakaisevat katuja. Onnellisia yhdessä ainoassa elämässään? Näinkö sen kuuluu oikeasti mennä? Sitten on se pienen pieni murto-osa jotka laulavat, soittavat, kirjoittavat, maalaavat, näyttelevät ja tanssivat työkseen. Ehkä tuurilla, ehkä suhteilla, ehkä aivan poikkeuksellisella lahjakkuudella. Minun silmissäni tämän pienen jäävuorenhuipun onnistuneesti valloittaneet ovat aivan helvetin onnekasta sakkia.

Pidän työstäni kansalaisopiston opettajana. Se on luovaa, mielenkiintoista, ihmisläheistä, itsenäistä, vapaata, stressitöntä, musiikintäyteistä, hauskaa, kevyttä, palkitsevaa ja elämänmakuista. Työni sopii minulle hyvin. Olen hyvä opettaja ja saan siitä paljon kiitosta. Tilillä olisi tilaa suuremmallekin palkalle mutta pärjäilen. Itse asiassa raha on omalla kohdallani kovin köykäinen motivaattori työn tekemiselle. Mitä minä rahalla jos en ole onnellinen.

Aion jatkossakin taistella tuulimyllyjä vastaan, uida vastavirtaan, kuunnella sydämeni ääntä ja tavoitella unelmaani. Unelmaa työstä, joka ei ole vain työtä ja elinkeino, vain ihan ok ja ihan kivaa, ja vain suhteellisen hyvin minulle sopivaa. Täytän pian viisikymmentä vuotta. Johan tässä on tehty työtä jos toistakin ilman aitoa kutsumusta ja intohimoa. Veren – ja pakkopullan maku on ollut suussa ja kivireki vedettävänä. Haluaisin vielä tässä elämässä kokea kokonaisena olemisen. Eheyden ja täyteyden ja täydellisen tasapainon.

Haluaisin soittaa, laulaa ja kirjoittaa. En vain klo 16 jälkeen vaan ihan aina kun minusta tuntuu siltä. Eli yleensä suurinpiirtein ja noin koko ajan. Vain yksi asia elämässäni menee yli ja ohitse musiikin ja taiteen. Äitiys. Siitä hommasta saa valitettavan vähän palkkaa.