Mitä voimme lapsiltamme oppia (se on nimittäin paljon)

Olen ollut äiti vasta tovin, mutta koen jo nyt oppineeni lapseltani paljon. Toki olen oppinut lapsilta jo aiemmin, enkä vähiten työssäni luokanopettajana (sittemmin kansalaisopiston opena). Allaolevat kohdat pätevät ehkä kaikkein parhaiten vauvoihin ja pieniin lapsiin, sillä – valitettavasti – yhteiskunta alkaa jo ”hyvissä ajoin” muokkaamaan käytöstämme normiensa ja odotustensa mukaiseksi. Opimme pikku hiljaa vertailemaan itseämme muihin, opimme pelkäämään asioita, ja alamme sitä mukaa kasvaa kauemmaksi omasta todellisesta itsestämme. Opimme eriarvoisuutta ja arvottamista ylipäätään. Opimme verhoamaan haavoittuvaisuuttamme erilaisten naamioiden taakse. Voi kun emme oppisi tätä kaikkea! Maailma on lasten ja lastenkaltaisten. Todella.

Lapsen viestintä on suoraviivaista, selkeää ja loogista. Pieni lapsi ei pelaa viestinnässään pelejä. Vauva itkee nälkää, unta, läheisyydenkaipuuta, kipua tai pelkoa. Äitinä olen jo oppinut aika hyvin tunnistamaan mistä edellämainitusta tarpeesta milloinkin on kyse, sillä vauvan viestintä on selkeää. Nälkäitkuun ei auta tutti tai syli, eikä unentarpeeseen seurustelu – vauva ilmaisee tahtonsa suoraviivaisesti esim. sylkäisemällä tutin suustaan kun on nälkäinen, tai kääntämällä katseensa poispäin silloin kun on jutusteluun väsynyt. Sensijaan me aikuiset usein teeskentelemme, kiertelemme ja kaartelemme viestinnässämme. Meitä joutuu tulkitsemaan ja lukemaan rivien välistä. Pahimmillaan aikuinen ihminen pelaa pelejä viestinnässään tai on ihmissuhteissaan osa hyvin roolitettua näytelmää. Kuinka hankalaa, monimutkaista, turhauttavaa ja vahingollista!

Lapsi elää hetkessä. Vauva tai pieni lapsi ei murehdi mennyttä sen enempää kuin tulevaakaan. Hän on luonnostaan riittävän viisas elääkseen hetkessä ja nauttiakseen siitä. Kuten eläimetkin ovat. Meiltä aikuisilta säästyisi ihan hirveän iso määrä energiaa jos oppisimme säilyttämään hetkessä elämisen taidon läpi elämän. Se olisi järkevää, sillä loppupeleissä meillä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu on epävarmaa ja haurasta.

Lapsi on iloinen- mitä pienimmistä asioista. Olen kuluneina viikkoina toistuvasti ihastunut ja liikuttunut siitä, miten pienistä asioista lapseni iloitsee. Hän sädehtii puhdasta onnea nähdessään tutut kasvot yläpuolellaan tai kuullessaan soittorasian musiikin. Hän hymyilee aseistariisuvaa hymyään pehmoleluille ja kuvakorteille. Hän tuntuu pakahtuvan onnesta milloin minkäkin pikkuriikkisen asian vuoksi – kosketuksen, äänen, heijaamisen, läheisyyden. Usein tuo puhdas onni alkaa rikkoutua jo varhain, jos lapsi saa kasvaessaan kaiken tahtonsa läpi, ja oppii näin vaativuutta ja tyytymättömyyttä. Juuri mikään ei ole surullisempi näky kuin lapsi joka jouluaattona viskoo tyytymättömänä saamiaan lahjoja nurkkiin koska ne ovat ”vääränlaisia” tai ”vääränmerkkisiä”. Tässä asiassa vastuu on aikuisella ja sillä, miten lapsiamme kasvatamme. Toivon että osaan itse kasvattaa lapseni niin että hän säilyttää kykynsä iloita ja olla kiitollinen pienestä – kaikesta siitä mitä hän saa (ja mitä moni lapsi jää valitettavasti vaille tässä epätasa-arvoisessa maailmassa).

Lapsi rakastaa ehdoitta. Ja eheyttää pyyteettömällä rakkaudellaan meitä rikkinäisiä aikuisia. Saan olla lapseni edessä juuri niin väsynyt, nuhjuinen, epätäydellinen, hassu ja heikko kun olen, ja yhä vaan hän katsoo minua sydämet silmiensä paikoilla. Osaisipa aikuiset rakastaa toisiaan samalla tavoin – ilman ehtoja ja vaatimuksia, ilman vikojen ja virheiden etsimistä. Tuolloin olisimme kaikki niin paljon ehjempiä. Lapsen rakkaus on lumivalkoisen puhdasta.

Lapsi on vilpitön ja aito. Pienen lapsen kyyneleet eivät koskaan ole krokotiilin kyyneleitä (vähän isomman saattavat joskus jo ollakin, mikä on opittua – ja harmitonta). Lapsi ei naura jos häntä ei naurata. Lapsen pyrkimykset ovat aina pyyteettömiä. Lapsi ei teeskentele, näyttele, mielistele tai halua pahaa kenellekään. Pieni lapsi ei vielä tajua verrata itseään muihin tai yritä olla mitään muuta kuin on. On todella surullista miten nopeasti ja vääjäämättä tuo ihana taito – uskallus olla aito – usein häviää. Kuitenkin moni aikuinen kuvailee vaikkapa ihannekumppaniaan juurikin sanalla ”aito”. Ehkä sen vuoksi, että jokainen tietää miten helppoa ja kevyttä aidon ihmisen seurassa on olla. Miten helppoa ja kevyttä lapsen seurassa on olla.  

Lapsi näyttää tunteet, haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden. Tämä on piirre jota rakastan lapsessani, ja joka tekee hänestä mielestäni aivan vastustamattoman hurmaavan. Ajatus voi tuntua hassulta mutta lapseni on mielestäni erityisen kaunis silloin kun hän itkee (tosin ihan jokainen ihminen on mielestäni kaunis itkiessään). Aikuiset joutuvat hyvin usein arvailemaan toistensa tunteita – lapsen tunteet sensijaan ovat paljaina ja raakoina – ja superkauniina – suoraan edessämme kuin tarjottimella. Olen jo nyt yrittänyt joka päivä ja joka hetki suhtautua lapseni tunteisiin mahdollisimman rohkaisevasti. Haluan osoittaa hänelle että hän saa tuntea juuri niin ja juuri niin kovaa kuin tuntee, ja ettei mikään tunne ole koskaan ikinä väärin. Haluan syleillä lapseni jokaista tunnetta niin ettei hän koskaan kadottaisi tunteikkuuttaan.

Lapsi ei tiedä pahasta vaan uskoo hyvään. Lapsen syntyessä maailmaan hän luottaa heti, suoraan ja automaattisesti hoitajiinsa, olivat ne sitten sairaalan henkilökuntaa, lapsen omat vanhemmat tai joku muu. Lapsella ei ole vaihtoehtoja luottamuksensa suhteen. Vastasyntyneellä lapsella ei myöskään ole – vielä – kokemusta minkäänlaisesta pahasta. Valitettavasti tuo ”pumpulipilvi” väistämättä rikkoutuu jossain kohtaa. Silti yritän itse ajatella aina kaikista ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää. Ajattelen ennemmin niin että epäluottamukseni pitää ansaita, mutta luottamukseni saa ilmaiseksi siihen saakka jos/kun se rikotaan. Tämä on oma valintani, sillä koen elämän olevan rikkaampaa näin. Se joka luottaa ei loppujen lopuksi häviä, sillä se joka ei luota ei ehkä koskaan uskalla esimerkiksi rakastaa tai antaa mitään itsestään kenellekään.

Joku saattaa ajatella että onpa lapsellista olettaa tai edes haaveilla yhteiskunnan pyörivän jos kaikki olisivat edelläkuvaamani kaltaisia, lapsenkaltaisia. Näin ajatteleva ihminen luultavasti kokee lapsenomaisuuden lapsellisuutena ja lapsellisuuden huonona asiana (itse koen päinvastoin- lapsenomaisuus on mielestäni suurinta viisautta, perustelut löytyvät yltä). Kyynistynyt ihminen on menettänyt ihmisyydestään jotain hyvin kaunista ja arvokasta.

Itse yritän viimeiseen saakka säilyttää itsessäni kaiken sen hyvän, puhtaan ja kauniin mitä voimme lapsilta oppia.

Kaiken sen hyvän, puhtaan ja kauniin mitä voin lapseltani oppia.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *