Naisen paino – ei koskaan sopiva

Olen ollut koko lapsuuteni ja nuoruuteni pitkälle aikuisuuteen saakka todella laiha ja myöskin alipainoinen kaikkien (typerien) mittareiden ja indeksien mukaan. Näin täysin riippumatta siitä mitä olen syönyt tai miten olen liikkunut. Painoin opiskelu-aikoina noin 48 kiloa (olen 169cm pitkä) vaikka söin joka päivä voisilmäpullan yliopiston kahviossa, join kahvin kerman kanssa, laitoin (ranskan)leivän päälle margariinia, ja kotona söin lähinnä roiskeläppä-pizzoja ja tonnikalapastaa, suklaatakin ostin säännöllisesti. Joskus yritin jopa tarkoituksellisesti lihottaa itseäni, siinä onnistumatta. Liikuntaa harrastin jonkin verran, mutten missään nimessä niin paljon että se olisi pitänyt minut laihana suhteessa siihen miten söin. En vain yksinkertaisesti lihonut. Omat silmäni näkivät kuitenkin peilistä nätin ja sopivan-kokoisen naisen, kun taas ympäristö ja mittarit alipainoisen, ”kamalan laihan” tai jopa anorektikon. Minkäänlaista syömishäiriötä minulla ei koskaan ole ollut. Kauhistelevat kommentit tuntuivat epäreiluilta senkin vuoksi, etten itse voinut mitään sille minkä verran painoin. Toki sain myös kehuja hoikkuudestani, liikaakin. Liikaa sen vuoksi, että on pinnallista, turhaa ja ihmisyyttä ali-arvioivaa kehua jonkun painoa. Kuka haluaa olla vain pintaa tai kuori? Tulla niin vähän kohdatuksi? Olla niin vähän ihminen toiselle?

Nyt 43- vuotiaana painan, luonnollisestikin, enemmän kuin opiskeluaikoina. Hassua sinänsä, koska en ole ikinä syönyt yhtä terveellisesti ja kevyesti kuin viimeiset vuodet. Kuten viime postauksessani suosikki-resepteistäni totesinkin, sokerit ja viljat on ruokavaliossani minimissä, roskaruokaa tai karkkia en syö käytännössä enää koskaan. Leipäni on ruista tai kauraa, ilman levitteitä. Punaista lihaa syön noin kerran viikossa, muutoin kanaa ja kalaa. Kahvin juon mustana ilman sokeria. Juuri kevyemmin en voisi syödä. Liikuntaa harrastan kohtalaisesti, joskin vaihtelevasti arjen tilanteiden mukaan. Samoin kuin kaksikymmentä vuotta sitten näen itse yhä peilistä ihan nätin ja sopivankokoisen naisen. Ympäristö ja mittarit taas huomaavat minun ”lihoneen”. Olenpa saanut jopa vinkkejä siitä kuinka laihtua. Mikä on hiukan koomista, sillä vaatekokoni on yhä s-m, vähän merkistä ja mallista riippuen (vaikkakin vaatekoko on mielestäni täysin merkityksetön asia elämässä). Pari kertaa olen löytänyt vieraan ihmisen kädet vatsaltani ja kuullut ihastuneet sanat ”onko siellä vauva!”. Tosin asuni on tuolloin ollut ns. äitiys-mallinen, mutta silti. Nuo kommentit ovat todella satuttaneet sillä minähän itse asiassa olen noin tuhat kertaa toivonut olevani raskaana (asia mistä kirjoitan myöhemmin kokonaan oman postauksen).

Jokaisen ihmisen vartalo muuttuu ja muokkaantuu vuosien ja vuosikymmenten saatossa ihan vain luonnollisen kehon vanhenemisen ja aineenvaihdunnan hidastumisen myötä. En ole itse tehnyt tai muuttanut mitään (ainakaan huonompaan suuntaan). Ja toisaalta vaikka olisinkin tehnyt ja muuttanut, lopettanut liikunnan kokonaan, alkanut syömään herkkuja ja lihonut 70- kiloiseksi tai vaikka xxxl- kokoiseksi niin mitä sitten? Mielestäni maailma missä tuijotetaan toisen ihmisen ulkonäköä, painoa, vartalon muotoa ja lihavuutta tai laihuutta on KAMALA. Ja myöskin hyvin surullinen. Sillä kuten ensimmäisessä kappaleessa totesin- mitä ihmeen järkeä on katsoa ja arvottaa/arvostella toisen ihmisen pintaa? Mitä väliä sillä pinnalla ja kuorella on? Ihminen voi olla kiiltokuvamaisen kaunis ja huippumallin hoikka, mutta sydän jotain ihan muuta. Toisekseen jokainen meistä vanhenee ja jokaisen kuori alkaa jossain kohtaa rypistyä, löystyä, vanhentua ja muuttua. Minä olisin koko elämäni ajan kuullut tuhat kertaa mieluummin kehuja sisimmästäni kuin ulkoisestani. On muutenkin hämmentävää miten paljon ihmiset kehuvat tai ylipäätään kommentoivat nimenomaan toistensa ulkonäköä sisäisten asioiden sijaan. Helposti sanotaan ”olet kyllä niin ihanan hoikka” tai ”oletko vähän lihonut”,  kun olisi paljon tärkeämpää ja arvokkaampaa sanoa vaikka ”olet ihana ihminen”, ”saat minut hymyilemään” tai ”olet upea ja rakastettava”.

Surullista mutta oman kokemukseni perusteella totta: naisen paino ei ole koskaan sopiva. Se on aina joko liian vähän tai liian paljon. Se on asia, josta jollain on aina jotain huomautettavaa, kommentoitavaa, neuvottavaa, kohistavaa. Entä jos nostettaisiin katse hiukan ylemmäksi vyötärö-linjasta? Katsottaisiin toista ihan vaikka silmiin ja sieltä sieluun saakka? Katsottaisiin ja nähtäisiin ihminen. Omasta mielestäni naisen paino on aina sopiva (kunhan se ei ole terveyden kannalta merkittävällä tavalla huolestuttavan vähän tai paljon). Samanaikaisesti kun tuon lauseen sanon niin kyllä vain, satuttaneet ovat kaikki sanat joita olen kuullut joko liiallisesta laihuudestani tai sittemmin ”lihomisestani”. Siinä alkaa pieni ihminen väkisinkin miettimään omaa arvoaan. Ja ihmettelemään miksi ylipäätään pitää kommentoida. En minä ole yhtäkuin kroppani. Minä olen Päivi. Minä olen se mitä sisältäni löytyy.

Elämme kuvanmuokkauksen ja erilaisten ”beauty-appien” kulta-aikaa. Somessa ja ylipäätään mediassa näkee koko ajan ja jatkuvasti toinen toistaan kauniimpia naisia – sikäli kun kauneutta mitataan laihuudella, ihon virheettömyydellä, hiusten runsaudella, huulten pulleudella, ripsien pituudella ja rintojen suuruudella – välittämättä siitä miten aitoja em. asiat ovat. Olenkohan itse aivan auttamattoman vanhanaikainen kun omasta mielestäni nainen on kauneimmillaan juuri sen ikäisenä ja näköisenä kuin hän oikeasti on. Omasta mielestäni mm. ilmerypyt ovat kauniita, raskaudesta ja synnytyksestä ja imetyksestä kertovat jäljet ovat kauniita, vatsan pehmeys on kaunista, ahavoitunut iho on kaunista, ja kaikenlainen epätäydellisyys, aitous ja persoonallisuus on kaunista. Sitäpaitsi – mitä hohtoa on siinä jos näyttää muokatuissa kuvissa ihan erilaiselta kuin luonnossa?

Toki ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat muutokset omassa kehossa ja ulkonäössä eivät ole itsellenikään mikään pikkujuttu tai asia millä ei ole mitään merkitystä – valehtelisin jos niin väittäisin. Tietyllä tavalla on kipeää huomata ajan kuluminen ja ohikiitäminen. Omaa naiseutta ja kauneutta joutuu etsimään 4- kymppisenä paljon enemmän, tai ainakin eri tavoin, kuin 2- kymppisenä. Yhdestä asiasta olen silti aina pitänyt kiinni: en koskaan, ikinä, arvostele omaa ulkonäköäni ääneen ja muiden kuullen (varsinkaan lasten tai nuorten kuullen, mutten kyllä aikuistenkaan; koen ettei oman itsen mollaamisesta ole mitään hyötyä, päinvastoin, se myrkyttää omaa ajatusmaailmaa). Tähän haluan kannustaa jokaista naista. Ei haukuta itse itseämme. Katsotaan peiliin armollisina; hyväksyvin, rakastavin, kunnioittavin silmin.

Sillä uskon jokaisen meistä haluavan palavasti yhtä asiaa: sisimpämme löytämistä. Että joku katsoisi kerrankin sinne, ulkokuoren ohittaen. Yritetään katsoa itse itseämme ja toinen toisiamme sydämellä.

Tämän tekstin myötä blogini jää pienelle juhannus-tauolle – niinpä toivon jokaiselle mansikanmakuista, syreenin- ja (savu)saunantuoksuista, järvivedenpehmoista, prosecconpirskahtelevaa ja luvattoman lämmintä&lemmekästä keskikesän juhlaa! <3

ps. Kommentit aiheeseen ovat aina tervetulleita, myös miehiltä!