Narkomaanin nainen

Joskus tuntuu että elämästäni voisi kirjoittaa kirjan tai tehdä elokuvan. Niin hyvässä kuin valitettavasti pahassakin. Kaiken muun kokemani lisäksi olen ollut narkomaanin nainen.

Tapasimme nakkikioskilla kello neljä aamuyöllä. Seuraavana päivänä hän muutti luokseni asumaan (toki sanojensa mukaan toi vain kassinsa, eikä ”yhteenmuutossa” tokikaan ollut kyse rakkaudesta, vaan ilmeisesti edellisen majoittajan kärsivällisyys oli loppunut). Hänellä oli mohikaani, paljon tatuointeja ja isot lihakset. Kova ulkokuori kätki kuitenkin sisälleen pehmeän, kiltinoloisen miehen. Hän toi minulle joka aamu aamiaisen vuoteeseen, siivosi asuntoni säännöllisesti ja teki päivälliseksi nuudeleita kananmunalla. Vuokraa hän ei maksanut koskaan. Hän oli hurmannut koko kylän missä asuimme – R- kioskin myyjän, terveyskeskuksen hoitajat, kotipizzan kokit ja kulmakuppilan karaokevetäjät. Hän oli (pilleripäissään) lapsenomaisen välitön, ylitsepursuavan suulas ja ystävällinen, kuin itse aurinko. Toisaalta myös arvaamaton tuuliviiri, joka neljän seinän sisällä saattoi heitellä ja rikkoa tavaroita, ja takavarikoida puhelimeni mustasukkaisuuspuuskissaan.

Hälytyskelloni alkoivat soida siinä vaiheessa kun löysin sohvaltani illasta toiseen istualtaan nukahtelevan miehen, joka väitti ”vain olevansa väsynyt”. Kun huomasin asuvani miehen kanssa joka lähti yötöihin ”putsaamaan katuja”- puhelin äänettömällä – ja katosi samalla päiväkausiksi. Kun huomasin miehen työsuhteiden kestävän enimmillään pari viikkoa, ja kun postilaatikosta alkoi tipahdella harva se päivä sakkolappuja ties mistä. Kun jokaiselta kauppareissulta alkoi tarttua mukaan jotain maksamatta (kuinkahan moni saamistani koruista ja hajuvesistä oli nekin varastettuja). Kun eräänä lauantai – aamuna heräsin puhelinsoittoon vankilasta (jossa kävin seuraavan parin kuukauden aikana katsomassa häntä joka viikonloppu – riitelimme lasiseinän takaa siitä mitä ja miten pitkään hän oli käyttänyt, mistä kaikesta minulle valehdellut, mihin kaikkeen minut sotkenut ja ties minkälaiseen vaaraan saattanut.) Ja kunnes lopulta: löysin verisiä neuloja työvaatteidensa taskuista, varastettuja rekisterikilpiä varastostani, pillerikätköjä autoni tuuletusaukoista ja ruohopussukoita maustehyllystäni. Kaikki kuulema kavereiden.

Hän oli valehtelemisen mestari, todellinen huippusuorittaja. Nuo valheet eivät olleet mitään valkoisia lipsahduksia, vaan varsinaisia tuhannen ja yhden yön satuja, sateenkaaren värein maalattuja. Narkomaanin elämäntyyli on holtitonta ja riskinhakuista. Subutex, amfetamiini ja marihuana vaikutuksineen tulivat kaikki tutuiksi, kuten myös monenlaiset pilleri-coktailit. Usea bile-ilta päättyi tajuttomuus-kohtaukseen ja ambulanssin soittoon. Tanssin ohuella nuoralla kanssaan horjuen ja huojuten, yrittäen pelastaa ja auttaa. Muistan kuinka sanoin hänelle joskus: ”seuraavan kerran kun sinun tekee mieli vetää niin rakastele minua mieluummin”- haluni auttaa oli niin kova että olin valmis uhraamaan melkein kaiken. Samalla elämästä katosi kaikki ilo, huolettomuus, onni ja kepeys. Pelkkää mustaa.

Narkomaanin naisena olin usein vihainen, usein kärsivällinen, usein peloissani, usein hämilläni, usein turhautunut, usein lopenuupunut, usein kuin kappaleiksi revitty. Mutta minä ihan tosissani uskoin rakkauden voimaan, ja siitä en voi olla pahoillani. Rahoitin miehen elämää, mutten antanut rahaa, en koskaan. Kävimme yhdessä ja erikseen terapiassa ja lääkärissä- vain kuunnellakseni kerta toisensa jälkeen samoja valheita, niitä jotka kaikki asiantuntijatkin uskoivat.  Muistan kuinka äitinsäkin kerran ihmetellen kysyin minulta kuinka jaksan sen kaiken, ”rakkaudesta”, vastasin – tosin jälkeenpäin ajateltuna tuosta rakkaudesta voi olla montaa mieltä. Kunnes erään yhteisen viikonlopun jälkeen peilistä katsoi nainen kasvot mustelmilla ja jalat verillä (kompuroituani lasinsirpeleisiin miehen heitettyä läppärinsä ikkunasta ulos). Kunnes olin lukenut muutamat karut tilastot jotka tukivat omaa loppupäätelmääni: miehen pelastaminen oli mahdotonta. Mahdotonta.

Loppuun kirjoitan kaikkein tärkeimmän. Riippuvuus on sairaus. Riippuvuutta ei voi rakastaa pois. Riippuvainen ihminen ei ole paha; hän on usein maailman kiltein ja herkin, kuorensa alla. Kuka tahansa meistä voi olla narkomaanin nainen. Narkomaanin naisen ei itse tarvitse olla narkomaani- hän voi olla huumeidenvastainen. Hänen ei tarvitse olla ”tyhmä” yrittäessään auttaa riippuvaista ihmistä. Hän voi olla korkeasti koulutettu. Hän voi olla ihan tavallinen ihminen. Hän voi olla kuten minä.

Tunnen myös monta maailman ihaninta äitiä, joiden lapsi – tai yksi lapsista – on narkomaani. Huumekoukku ei valikoi uhrejaan. Toivoisin että tästä asiasta (kuten niin monesta muustakin) voitaisiin puhua ilman minkäänlaista häpeää. Toivoisin ettei yhdenkään narkomaanin läheisen tarvitsisi tuntea häpeää.

Elin narkomaanin naisena vajaan vuoden, pidempään en jaksanut. Tuo aika oli, vaikkakin kamalaa ja kamalan vaarallista, myöskin opettavaista. Tuosta vajaasta vuodesta voisi kirjoittaa tarinoita kokonaisen kirjan verran – ehkä palaan niihin tarinoihin myöhemmin blogissani.

Kuka tahansa meistä voi tehdä virheen ja sortua huumeisiin. Kuka tahansa meistä voi olla narkomaanin nainen, mies, lapsi, äiti, isä, sisko tai veli. Toivoisin että apua ja ymmärrystä olisi tarjolla enemmän ja paremmin. Kaikille meille, joiden elämää huumeet ovat jollain tavalla joskus koskettaneet.