Momshaming – järkyttävää, surullista, vanhanaikaista ja väärin

En ollut uskoa silmiäni törmättyäni kyseiseen ”ilmiöön” moninaisissa somen ja Googlen syövereissä. Ilmiön englanninkielinen termi on suorastaan järkyttävä: shame=häpeä –  kyseessä on ikäänkuin häpeäviitan asettaminen äitien harteille milloin mistäkin asiasta, toisten naisten toimesta. Mielestäni tämänkaltaisen ilmiön ihan pohjimmainen ongelma on siinä, että se olettaa muiden ihmisten asioiden olevan jollain tavalla myös toisten ihmisten asioita ja kuuluvan myös heille, ulkopuolisille. Tämä ajattelu ei millään tavoin uppoa omaan maailmankuvaani. Mielestäni on täysin itsestäänselvää ettei mikään ihmisen käytös yhtään missään asiassa kuulu kenellekään muille kuin niille joita kyseinen asia oikeasti ja konkreettisesti koskettaa. Erityisen itsestäänselvää tämän pitäisi olla vuonna 2021. Kuten senkin, että asioita voi ja saa tehdä monin ja taas monin erilaisin tavoin niin että nämä tavat ovat keskenään ihan yhtä oikeita ja hyviä. Surullisen ja järkyttävän ilmiöstä tekee se, että se keskittyy äitiyteen, yhteen maailman herkimmistä ja henkilökohtaisimmista asioista. Ja- että ”sheimaamista” tekee nainen naiselle, äiti toiselle äidille. Hetken aikaa jo ajattelin olenko itse jotenkin tyhmä ja naiivi kun en mitenkään pysty ymmärtämään koko asiaa. Kunnes tajusin: ei, en ole tyhmä, vaan onnekas ymmärtämättömyydessäni! En edes halua oppia ymmärtämään mitään tuonkaltaista. Niinpä en tämän blogipostauksen kirjoitettuani aio ikinä enää edes pohtia koko asiaa, enkä lukea tai kirjoittaa mitään siihen liittyvää. Tämän postauksen silti halusin kirjoittaa- tulinhan itse juuri äidiksi. Ja- tulin äidiksi sektiolla, minkä ei tietyissä momshamingin piireissä katsota olevan ”oikea synnytys”.

Syynä sektiooni oli ns. reuna-etinen istukka- istukkani sijaitsi kohdunsuun edessä, siis syntyvän sikiön edessä. Alatiesynnytys oli tämän vuoksi kohdallani mahdoton. En voinut itse päättää synnytystapani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään etisen istukan riskitekijöitä, eikä siten ”syytä” istukan etiselle sijainnille. Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava että olisin saattanut harkita myös itsevalittua (toivottua) sektiota, sillä olen erittäin kipuherkkä ja olen myös aina pelännyt alatiesynnytyksen ennalta-arvaamattomuutta. Jos kuitenkin alatiesynnytys olisi ollut kohdallani mahdollinen ja olisin siihen päätynyt, olisin halunnut itselleni ihan kaiken mahdollisen kivunlievityksen (ehdin kirjoittaa tämän toiveen äitiyskorttiinikin kun vielä odottelimme istukan mahdollista siirtymistä). En olisi synnyttänyt luomusti. Olisin altistanut lapseni mahdollisille kivunlievityksen seuraamuksille (omassa ajatusmaailmassani kun näen kovissa kivuissa ja huonoissa voimissa synnyttämisen niinikään riskinä sikiölle). Huono äiti ja häpeällinen synnyttäjä?

Minulla ei ole aavistustakaan siitä mihin perustuu ajatus ettei sektio olisi synnytys- mutta jos toimenpiteen nopeuteen ja helppouteen (äidin kannalta) niin ainakaan omalla kohdallani tämä ei mitenkään pitänyt paikkaansa. Itse leikkaus oli kyllä nopea ja kivuton, mutta leikkauksen jälkeiset kivut kohdallani olivat todella voimakkaat (en päässyt useaan päivään sängystä ylös omin avuin, ja itse asiassa vieläkin, yli 4kk toimenpiteen jälkeen, alavatsa aristaa paikoin hieman ja on toisaalta paikoin tunnoton). Lisäksi saamani komplikaatio aiheutti viikon sairaalassa olon, jonka aikana olin nenämahaletkussa reilut kaksi vuorokautta. Tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, etten toisaalta ymmärrä miksi jonkin ”oikeus” tai ”hienous” edellyttäisi kärsimystä ja ponnistelua.

Häpeällistä on jonkun mielestä ollut varmaan sekin, että imetin lastani nippa nappa kolme kuukautta. Minulla oli kyllä toive pidemmästä imetyksestä, mutta sektiokomplikaationi vuoksi imetys ei päässyt sairaalassa käynnistymään kunnolla, ja jatkui kotona erittäin hankalana ja erittäin niukalla maidon herumisella. Verta, hikeä ja kyyneleitä (viimeksi mainittuja – niitä etenkin!). Stressiä sekä minulle että lapselleni. Jälleen kerran, en voinut tilanteelle itse mitään. Se (sektiokomplikaatio, sitä seurannut erossaolo vastasyntyneesta lapsestani, ja sitä seurannut maidon herumisen niukkuus) ei ollut oma valintani. Ja toisaalta, vaikka olisinkin itse päättänyt imetykseni kestosta- minun lapseni, minun rintani, minun äitiyteni. Minun.

Minulla on äitiydessäni myös ”tapoja” joita joku ehkä kauhistelee. Saatan juoda lasin viiniä vaikka olisin yksin hoitovastuussa. En seuraa (juurikaan) kelloa enkä aikatauluja vauvan syömisissä tai nukkumisissa. Annan hänen joskus valvoa iltakymmeneen, ja joskus nukkua puoleenpäivään (menemme vauvan tahdin mukaisesti). En ole tehnyt kaikkia soseita itse – itse asiassa en puoliakaan. Annan vauvan joskus istua sitterissä ja katsella hetken tv-ohjelmaa. Joskus olen näyttänyt hänelle Youtubesta lastenlauluvideoita. En tee vaunulenkkiä joka päivä. Ennen tein, mutten näillä helteillä – en. Ja- olen antanut vauvan maistaa mansikkaa vaikka siinä oli ripaus sokeria. Ja, voitteko kuvitella- lähden ulos tulevana perjantaina ystäväni kanssa. Rehellisesti rimpsalle. Korkkareissa ja minishorteissa ja varta vasten tätä hetkeä varten ostetussa jakussa. Taksilla. Mieheni jäädessä hoitamaan lasta, nelikuukautista. Shame on me.

Toki ajatuksia ja mielipiteitä- aiheesta kuin aiheesta- saa olla ja niitä saa vaihtaa. Keskustelua voi käydä. Mutta kaiken tämän pitää tapahtua toista ihmistä kunnioittaen; ilman syyttämistä ja syyllistämistä (aikuisen) ihmisen henkilökohtaisista valinnoista- ilman sheimaamista. Toisaalta en myös ihan ymmärrä sitä miksi jostain niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin äitiys edes pitäisi käydä ns. yleistä keskustelua. Maailmassa on niin paljon asioita, tärkeitä, jotka ovat meille kaikille yhteisiä ja joista silti käydään keskustelua liian vähän. Kuten vaikka ilmastonmuutos, tai lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi.

Minun äitiyteni kuuluu lapselleni, Viljamille, sekä miehelleni, Viljamin isälle. Perheelleni. Ei kenellekään muulle, ei sitten yhtään kenellekään (niin kauan kun emme vahingoita lastamme millään tavoin). Jokainen äiti (jokainen vanhempi) on itse oman lapsensa paras asiantuntija. Tässä vaativassa, herkässä, henkilökohtaisessa ja hienossa tehtävässä toivon jokaiselle äidille (vanhemmalle) – kanssasisarelleni, en viholliselleni tai ”vastapelurilleni” – vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, voimaa, sekä luottamusta omaan itseen, omaan äidinvaistoon, omiin kykyihin ja oman sydämen ääneen!

Ja- momshamingille täältä iso iso alapeukku- jääköön moinen sonta (suoraan sanottuna) romukoppaan ikuisiksi ajoiksi!

Ps. Saamme Suomessa olla todella kiitollisia loistavasta terveydenhuolto-järjestelmästämme, joka mahdollistaa eri vaihtoehtoja mm. synnytykseen liittyen ja pelastaa siten henkiä! Kiitollisia saamme olla myös monista upeista poliitikoista ja vaikuttajista, jotka ovat viime päivinä (toki jo aiemmin) tuoneet esille näitä tärkeitä asioita – asioita, jotka liittyvät myös ja ennenkaikkea tasa-arvoon sekä toisten ihmisten kunnioitukseen.

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Syvällistä

Kaikki on hyvin ja oikein niin kauan kun en satuta muita tai itseäni. Ihan kaikki. Ihan aina.

Tykkään asioiden yksinkertaistamisesta. Siitä, että ajatellaan yksinkertaisesti, ei monimutkaisesti. Siitä että tehdään asioista helppoja sensijaan että niistä tehtäisiin vaikeita. Tämä on asenne- ja ajattelukysymys: uskon elämän ja asioiden ihan oikeasti useimmiten olevan yksinkertaisia ja helppoja. Uskon maalaisjärkeen. Lempisanontojani tilanteessa kuin tilanteessa on ”ei se ole rakettitiedettä”. Elämä on vain elämää, ei sen enempää.

En pidä monimutkaisista elämänfilosofioista (ehkä sen vuoksi että ajattelen ja analysoin kaikkea jo muutenkin ihan tarpeeksi). Kaikkein paras elämänfilosofia ja ainoa todellinen ohjenuora mitä kukaan koskaan mielestäni tarvitsee on: kaikki on hyvin ja oikein niin kauan kun en satuta muita tai itseäni. Tämä filosofia pätee mielestäni ihan kaikkeen.

Se pätee ihmissuhteisiin ja vaikkapa seksiin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen tekee virheitä, sekä toisinaan eksyy harhapoluille itseään etsiessään. Tärkeintä on se ettei (tietoisesti) tarkoita satuttaa toista eikä myöskään vahingoita itse itseään. En arvosta moralisointia, vaan pikemminkin pidän ajatuksesta ”synnitön heittäköön ensimmäisen kiven”. Parisuhteessa ja kumppanina saa olla epätäydellinen ja inhimillinen. Sinkkuna (tai vapaassa suhteessa selkein yhteisin sopimuksin) saa antaa palaa ihan niin paljon kuin haluaa. Sekä mies että nainen. Ihminen saa myös erehtyä ja tehdä vääriä valintoja, eikä niistä pidä soimata itseään. Oppia ikä kaikki.

Se pätee moniin moniin aineellisiin nautintoihin. Herkut, niin suolaiset kuin makeatkin, tai vaikkapa viinin nauttiminen on ok niin kauan kun se ei satuta ketään. Herkutella voi kohtuudella omaa terveyttään vahingoittamatta. Alkoholia voi nauttia kohtuudella örveltämättä. En usko kiellettyihin hedelmiin tai sääntöihin näissä asioissa. Toisaalta voi myös niin halutessaan noudattaa tiukkaa dieettiä ja/tai olla absolutisti. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jonkun toisen ihmisen syömiset tai juomiset – tai syömättä- tai juomattajättämiset – herättää muissa yhtään mitään tunteita. Puhumattakaan tunteisiin menemisestä. Nämä ovat jokaisen (aikuisen) ihmisen omia asioita. Ihan täysin ja kokonaan.

Se pätee vanhemmuuteen. Kirjoitin aiemmin blogiini postauksen Pyrkimys hyvään riittää. Tämä pitää mielestäni aivan erityisen hyvin paikkansa vanhemmuudesssa. On miljoona erilaista hyvää tapaa olla äiti tai isä. Jollekin on tärkeää että lapsi harrastaa paljon, joku toinen arvostaa kotoilua ja perheen sisäisiä puuhia ehkä enemmän. Joku haluaa lapselleen mahdollisimman vapaan kasvatuksen, toinen pitää mieluummin yllä tiukkoja rajoja ja kasvatuksellista ilmapiiriä. Joku tekee vanhempana mielellään asioita ulkopuolelta tulevien ohjeistusten mukaan, joku toinen haluaa ennemminkin seurata omaa intuitiotaan ja vanhemman vaistoaan. Molempi parempi niin kauan kun lapsi voi hyvin henkisesti ja fyysisesti, ja on rakastettu – eikö? Ja, jälleen kerran, nämä ovat jokaisen ihmisen – jokaisen vanhemman – omia, kyseisen perheen sisäisiä asioita. Niitä kunnioitettakoon.

Se pätee työelämään. Kuten blogissani olen kirjoittanut, olen itse ollut ”aikaisemmassa elämässäni” viimeisen päälle suorittaja ja perfektionisti. Kunnes uuvuin. Täysin. Olin kuin tyhjiin imetty rätti, jolla ei enää ollut yhtään mitään (aitoa) antaa itsestään. Konemaisesti toki pystyin tuolloinkin porskuttamaan eteenpäin. Pikku hiljaa ja vähitellen olen tajunnut, että pyrkimys hyvään riittää työelämässäkin. Se, että haluaa hyvää asiakkailleen, oppilailleen, potilailleen – kenelle työtään sitten tekeekin. Se ettei satuta ketään. Se ettei satuta itseään uuvuttamalla itsensä.

Se pätee elämänmuutoksiin. Ammattia voi vaihtaa viisikymppisenä. Seksuaalista suuntautumistaan voi muuttaa (kokea muutoksen, en usko että tämä on tahdonalainen asia). Insinööri voi haluta ryhtyä taiteilijaksi, ja tiukkapipoinen tyyppi hipiksi. Tissuttelijasta voi tulla absolutisti ja sohvaperunasta bodari. Nämä, muiden muassa, ovat elämänmuutoksia jotka eivät satuta mitään tai ketään. Sopeutumista ne toki voivat lähipiiriltä vaatia, mutta se on pientä. Sopeutumisen ja joustamisen taito ovat elämässä tosi tärkeitä taitoja. Sillä – asiat ja ihmiset muuttuvat, ja ne saavat muuttua. Myös omia mielipiteitään saa muuttaa. Saa ensin haluta ja sitten ei. Ja ”ei” tarkoittaa muuten aina ”ei”. Saa myös sanoa kyllä, vaikka on ensin kieltäytynyt.

Se pätee tapoihin ja periaatteisiin. Minulla on itsellänikin kokemusta siitä, kun toisen ihmisen pinttyneet tavat ärsyttää ihan suunnattomasti. Vaikkapa se kun ystävän laittautuminen tyttöjen iltaa varten kestää viisi tuntia ja itse vaan odotat ja odotat, tai se kun mies haluaa juoda kahvin tulikuumana ja saunoa tulikuumassa saunassa, ja pitää siten sekä kahvinkeitintä että saunaa päällä ihan liian kauan. Mutta toisaalta – mitäpä nämä pienet epätäydellisyydet toisen ihmisen tavoissa itseäni loppupeleissä haittaavat? Oikeastihan ne ovat aika lailla harmittomia juttuja. Ne eivät satuta minua tai aiheuta minulle mitään pahaa.

Moralisointi, tuomitseminen, sekä asioiden arvottaminen ja asioiden arvosteleminen on ihmisluonnolle tyypillistä, valitettavasti. Moni on kaikkein ankarin omaa itseään kohtaan, jotkut toisia ihmisiä, ja joku sekä että. Oma ”helmasyntini” on aina ollut ensiksimainittu; ankaruus omaa itseäni kohtaan. Lukemattomat kerrat olen arponut ja arponut teinkö väärin jonkin asian tai jonkun ihmisen suhteen. Olen tuntenut häpeää, olen potenut huonoa oma-tuntoa, olen kokenut arvottomuutta ja moraalisia krapuloita – voi, paljon niitä! Jälkeenpäin ajateltuna, iän ja elämänkokemuksen viisastuttamana, tuo kaikki tuntuu niin turhalta. Silkkaa energian haaskaamista. Moinen itsensä ruoskinta.

Välillä tuntuu että toistan blogissani itseäni, sillä puhun – kirjoitan – samoista asioista aina uudelleen ja uudelleen. Mutta, haluan toistaa sitä mihin oikeasti uskon. Ja se on tämä: kaikki on hyvin ja oikein niin kauan kun en satuta muita tai itseäni. Elämässä on ihan hirveän vähän ”vääriä” asioita. Ihan hirveän vähän on myös ”ainoita oikeita”. Ja absoluuttisia totuuksia, niitä vasta vähän onkin!

Siispä – eletään ja annetaan toisten elää. Miljoonin erilaisin, aina yhtä hyvin ja oikein tavoin. Kunhan pidetään kiinni yhdestä asiasta: ei satuteta muita tai itseämme. Ei satuteta. Se riittää. (Olen muuten tosi tarkka tässä satuttamis- asiassa, sillä se on ainoa vaatimus mitä minulla on yhtään ketään kohtaan – ihminen saa olla ihan minkälainen tahansa, mutta muille ei tehdä pahaa. Piste.)

Ps. Tämä ajatus on auttanut itseäni niin kovin paljon, niin kovin monen asian suhteen. Toivottavasti siitä on apua muillekin! Olisi myös mielenkiintoista kuulla teille tärkeistä ”elämänfilosofioista”?

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä