Momshaming – järkyttävää, surullista, vanhanaikaista ja väärin
En ollut uskoa silmiäni törmättyäni kyseiseen ”ilmiöön” moninaisissa somen ja Googlen syövereissä. Ilmiön englanninkielinen termi on suorastaan järkyttävä: shame=häpeä – kyseessä on ikäänkuin häpeäviitan asettaminen äitien harteille milloin mistäkin asiasta, toisten naisten toimesta. Mielestäni tämänkaltaisen ilmiön ihan pohjimmainen ongelma on siinä, että se olettaa muiden ihmisten asioiden olevan jollain tavalla myös toisten ihmisten asioita ja kuuluvan myös heille, ulkopuolisille. Tämä ajattelu ei millään tavoin uppoa omaan maailmankuvaani. Mielestäni on täysin itsestäänselvää ettei mikään ihmisen käytös yhtään missään asiassa kuulu kenellekään muille kuin niille joita kyseinen asia oikeasti ja konkreettisesti koskettaa. Erityisen itsestäänselvää tämän pitäisi olla vuonna 2021. Kuten senkin, että asioita voi ja saa tehdä monin ja taas monin erilaisin tavoin niin että nämä tavat ovat keskenään ihan yhtä oikeita ja hyviä. Surullisen ja järkyttävän ilmiöstä tekee se, että se keskittyy äitiyteen, yhteen maailman herkimmistä ja henkilökohtaisimmista asioista. Ja- että ”sheimaamista” tekee nainen naiselle, äiti toiselle äidille. Hetken aikaa jo ajattelin olenko itse jotenkin tyhmä ja naiivi kun en mitenkään pysty ymmärtämään koko asiaa. Kunnes tajusin: ei, en ole tyhmä, vaan onnekas ymmärtämättömyydessäni! En edes halua oppia ymmärtämään mitään tuonkaltaista. Niinpä en tämän blogipostauksen kirjoitettuani aio ikinä enää edes pohtia koko asiaa, enkä lukea tai kirjoittaa mitään siihen liittyvää. Tämän postauksen silti halusin kirjoittaa- tulinhan itse juuri äidiksi. Ja- tulin äidiksi sektiolla, minkä ei tietyissä momshamingin piireissä katsota olevan ”oikea synnytys”.
Syynä sektiooni oli ns. reuna-etinen istukka- istukkani sijaitsi kohdunsuun edessä, siis syntyvän sikiön edessä. Alatiesynnytys oli tämän vuoksi kohdallani mahdoton. En voinut itse päättää synnytystapani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään etisen istukan riskitekijöitä, eikä siten ”syytä” istukan etiselle sijainnille. Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava että olisin saattanut harkita myös itsevalittua (toivottua) sektiota, sillä olen erittäin kipuherkkä ja olen myös aina pelännyt alatiesynnytyksen ennalta-arvaamattomuutta. Jos kuitenkin alatiesynnytys olisi ollut kohdallani mahdollinen ja olisin siihen päätynyt, olisin halunnut itselleni ihan kaiken mahdollisen kivunlievityksen (ehdin kirjoittaa tämän toiveen äitiyskorttiinikin kun vielä odottelimme istukan mahdollista siirtymistä). En olisi synnyttänyt luomusti. Olisin altistanut lapseni mahdollisille kivunlievityksen seuraamuksille (omassa ajatusmaailmassani kun näen kovissa kivuissa ja huonoissa voimissa synnyttämisen niinikään riskinä sikiölle). Huono äiti ja häpeällinen synnyttäjä?
Minulla ei ole aavistustakaan siitä mihin perustuu ajatus ettei sektio olisi synnytys- mutta jos toimenpiteen nopeuteen ja helppouteen (äidin kannalta) niin ainakaan omalla kohdallani tämä ei mitenkään pitänyt paikkaansa. Itse leikkaus oli kyllä nopea ja kivuton, mutta leikkauksen jälkeiset kivut kohdallani olivat todella voimakkaat (en päässyt useaan päivään sängystä ylös omin avuin, ja itse asiassa vieläkin, yli 4kk toimenpiteen jälkeen, alavatsa aristaa paikoin hieman ja on toisaalta paikoin tunnoton). Lisäksi saamani komplikaatio aiheutti viikon sairaalassa olon, jonka aikana olin nenämahaletkussa reilut kaksi vuorokautta. Tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, etten toisaalta ymmärrä miksi jonkin ”oikeus” tai ”hienous” edellyttäisi kärsimystä ja ponnistelua.
Häpeällistä on jonkun mielestä ollut varmaan sekin, että imetin lastani nippa nappa kolme kuukautta. Minulla oli kyllä toive pidemmästä imetyksestä, mutta sektiokomplikaationi vuoksi imetys ei päässyt sairaalassa käynnistymään kunnolla, ja jatkui kotona erittäin hankalana ja erittäin niukalla maidon herumisella. Verta, hikeä ja kyyneleitä (viimeksi mainittuja – niitä etenkin!). Stressiä sekä minulle että lapselleni. Jälleen kerran, en voinut tilanteelle itse mitään. Se (sektiokomplikaatio, sitä seurannut erossaolo vastasyntyneesta lapsestani, ja sitä seurannut maidon herumisen niukkuus) ei ollut oma valintani. Ja toisaalta, vaikka olisinkin itse päättänyt imetykseni kestosta- minun lapseni, minun rintani, minun äitiyteni. Minun.
Minulla on äitiydessäni myös ”tapoja” joita joku ehkä kauhistelee. Saatan juoda lasin viiniä vaikka olisin yksin hoitovastuussa. En seuraa (juurikaan) kelloa enkä aikatauluja vauvan syömisissä tai nukkumisissa. Annan hänen joskus valvoa iltakymmeneen, ja joskus nukkua puoleenpäivään (menemme vauvan tahdin mukaisesti). En ole tehnyt kaikkia soseita itse – itse asiassa en puoliakaan. Annan vauvan joskus istua sitterissä ja katsella hetken tv-ohjelmaa. Joskus olen näyttänyt hänelle Youtubesta lastenlauluvideoita. En tee vaunulenkkiä joka päivä. Ennen tein, mutten näillä helteillä – en. Ja- olen antanut vauvan maistaa mansikkaa vaikka siinä oli ripaus sokeria. Ja, voitteko kuvitella- lähden ulos tulevana perjantaina ystäväni kanssa. Rehellisesti rimpsalle. Korkkareissa ja minishorteissa ja varta vasten tätä hetkeä varten ostetussa jakussa. Taksilla. Mieheni jäädessä hoitamaan lasta, nelikuukautista. Shame on me.
Toki ajatuksia ja mielipiteitä- aiheesta kuin aiheesta- saa olla ja niitä saa vaihtaa. Keskustelua voi käydä. Mutta kaiken tämän pitää tapahtua toista ihmistä kunnioittaen; ilman syyttämistä ja syyllistämistä (aikuisen) ihmisen henkilökohtaisista valinnoista- ilman sheimaamista. Toisaalta en myös ihan ymmärrä sitä miksi jostain niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin äitiys edes pitäisi käydä ns. yleistä keskustelua. Maailmassa on niin paljon asioita, tärkeitä, jotka ovat meille kaikille yhteisiä ja joista silti käydään keskustelua liian vähän. Kuten vaikka ilmastonmuutos, tai lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi.
Minun äitiyteni kuuluu lapselleni, Viljamille, sekä miehelleni, Viljamin isälle. Perheelleni. Ei kenellekään muulle, ei sitten yhtään kenellekään (niin kauan kun emme vahingoita lastamme millään tavoin). Jokainen äiti (jokainen vanhempi) on itse oman lapsensa paras asiantuntija. Tässä vaativassa, herkässä, henkilökohtaisessa ja hienossa tehtävässä toivon jokaiselle äidille (vanhemmalle) – kanssasisarelleni, en viholliselleni tai ”vastapelurilleni” – vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, voimaa, sekä luottamusta omaan itseen, omaan äidinvaistoon, omiin kykyihin ja oman sydämen ääneen!
Ja- momshamingille täältä iso iso alapeukku- jääköön moinen sonta (suoraan sanottuna) romukoppaan ikuisiksi ajoiksi!
Ps. Saamme Suomessa olla todella kiitollisia loistavasta terveydenhuolto-järjestelmästämme, joka mahdollistaa eri vaihtoehtoja mm. synnytykseen liittyen ja pelastaa siten henkiä! Kiitollisia saamme olla myös monista upeista poliitikoista ja vaikuttajista, jotka ovat viime päivinä (toki jo aiemmin) tuoneet esille näitä tärkeitä asioita – asioita, jotka liittyvät myös ja ennenkaikkea tasa-arvoon sekä toisten ihmisten kunnioitukseen.