Ihanat kamalat naapurit – ajatuksia naapureiden huomioimisesta (ja miksi se on niin vaikeaa)

Olen asunut suurimman osan aikuisuudestani kerrostaloissa (sekä miesystäväni rivitalo-asunnossa). Näihin vuosiin on mahtunut monenmoisia naapureita ja, valitettavasti, paljon meteliä – sekä paljon meteliä tyhjästä. Alla parhaita paloja:

Asuin joitain vuosia sitten upouuden (ja siten hyvin ääni-eristetyn) kerrostalon alimmassa kerroksessa. Minulla oli sähköpiano, jota soitin muutamia kertoja viikossa (ehkä noin puolisen tuntia kerrallaan), maltillisella volyymilla, ja luonnollisestikin aina hiljaisuus-ajan ulkopuolella. Eräänä päivänä postiluukustani tipahti epäselvällä käsialalla kirjoitettu lappunen, jossa luki seuraavat numeroidut ohjeet: 1. Parvekkeen ovi kiinni kun soitetaan pianoa 2. Kappale-repertuaarin on monipuolistuttava 3. Iltaisin hiljaisuus. Vastasin lappuun lapulla, jonka kiinnitin ilmoitustaululle (enhän tiennyt kuka oli nimettömän viestin takana): 1. Soitto ei kantautune erityisesti parvekkeen kautta, ainakaan jos omanne ovi on kiinni 2. Kappale-repertuaari monipuolistuu heti the Voice of Finlandin jälkeen johon parhaillaan treenaan 3. Hiljaisuus on klo 22-7.00. ”Peeässänä” toivotin lapun kirjoittajan tervetulleeksi juttelemaan asiasta lisää kanssani kasvokkain. Häntä ei koskaan näkynyt eikä kuulunut.
Mielenkiintoinen sivuhuomio pianonsoitto-asiaan on se, että minulla oli ensimmäisessä omassa asunnossani ihan oikea, akustinen piano jonka ääni kaikuu ja kuuluu kerrostalossa huomattavasti sähköisen pianon ääntä enemmän. Silti muistan että kerran lenkkisaunassa eräs naapurini, vanhempi nainen, pyysi minua soittamaan enemmän ja useammin- hänen mielestään soittoani oli ihana kuunnella.

Vielä vertailupohjana edelliseen: olen itse asunut kerrostalossa päivittäin trumpettia soittavan ihmisen alapuolella- hän siis treenasi joka päivä, noin 1-2 tuntia kerrallaan, vanhassa huonosti äänieristetyssä talossa. En valittanut, vaikka mieli teki. Kerrostalossa saa soittaa ja laulaa- ylipäätään kaikki normaaliin elämään (ja harrastuksiin) kuuluvat äänet saa kuulua. Rajana lain mukaan on meteliin verrattavissa olevat äänet, tai toistuvat/pitkäkestoiset äänet. Tultiinpa minulle itselleni kuitenkin valittamaan samaisessa kerrostalossa jälleen omasta sähköpianon soitostani, kun olin soittanut sitä keskellä päivää vajaan tunnin. Minun olisi kuulema pitänyt vuokrata erillinen treenitila.

Tragikoominen esimerkki löytyy myös toisesta kerrostalo-asunnosta, jossa treenasimme mieheni kanssa tasan yhden ainoan kerran erästä juhla-esitystä varten. Olimme ehtineet soittaa hiukan päälle puoli tuntia kun ovikello soi, ja ovella seisonut nainen sanoi: ”kaikkien musiikkimaku ei ole samanlainen” ja ”ettekös te ole tässä ainoastaan vuokralla”. Tragikoomisen tilanteesta teki se, että kyseisessä taloyhtiössä me kärsimme itse naapureiden äänistä jokaikinen päivä. Mm. kyseisen naisen omassa asunnossa löi kaappikello kaksi kertaa tunnissa ympäri vuorokauden, ja hänen miehensä treenasi ilmeisesti näytelmä-vuorosanoja tai vastaavia lähes päivittäin, erittäin kantavalla äänellä (niin kantavalla että sanoista sai selvää). Meille valitettiin myös sen yhden ainoan kerran kun luonamme oli muutama ystävä istumassa iltaa ns. pienimuotoisissa tupareissa (joista poistuimme ravintolaan juuri ennen hiljaisuutta). Kuitenkin ”saimme” itse samaisessa taloyhtiössä kuunnella lähes joka viikonloppu naapuri-parvekkeen biletystä (= viininhuuruista kikatusta ja kälätystä) sekä haistella asuntoomme leijailevaa tupakansavua. Itse emme kuitenkaan, taaskaan, valittaneet, koska kyseessä oli kuitenkin ”normaaliin elämään” laskettavat äänet. Olen aina ajatellut niin että kerrostaloissa pitää yksinkertaisesti sietää aika paljon vaikka sitten omaa pinnaa äärimmilleen venyttäen.

Minulla on kokemusta myös ovia (toistuvasti) paiskovista naapureista, tuntikausia päivittäin eroahdistusta ulisevasta koirasta, kovasta kälätyksestä rappukäytävässä (jonka myötä olen ehkä saanut jo liikaakin informaatiota naapureideni asioista), pihakeinussa kirkuvista teineistä jotka eivät ole itse asuneet ko. taloyhtiössä, stereoiden luukutuksesta keskellä yötä, ja siitä kun aamulla uloslähtiessäni en saa asuntoni ovea auki sillä naapurini on sammunut oveni eteen. Näissäkin tilanteissa olen venyttänyt omaa pinnaani, en valittanut (vaikka olisin muutaman kohdan suhteen lain mukaan jo voinutkin).

Mielestäni olisi hienoa jos me ihmiset voisimme huomioida toisiamme  (kerros/rivitalo- asumisessa, mutta toki elämässä ihan ylipäätäänkin) välillä myös enemmän kuin on ns. pakko tai mitä laki vaatii – tai, tarvitseeko aina tehdä prikulleen ja pilkulleen juuri sen verran kuin laki sallii ”koska mä voin”? Eikö normaalilla huomaavaisuudella ja huomioonottamisella ole mitään merkitystä naapuruus-suhteissa? Miksi omista oikeuksista pidetään kiinni kynsin ja hampain pilkkuakin viilaten, mutta omat velvollisuudet tai toisen ihmisen oikeudet tuntuvat usein olevan toisarvoisia? Itse en mm. ole koskaan kerrostaloissa soittanut pianoa vaikkapa aamu- tai iltakahdeksalta (itse asiassa en ikinä ennen puolta päivää ja vain harvoin ilta-kuuden jälkeen) sillä olen huomioinut mahdolliset vuorotyöntekijät, lapset ja vanhukset. Edes nykyisessä omakotitalossamme emme soittele aamu- tai ilta-aikoihin, vaikka se sallittua olisikin. Uskon ylempänä mainitun trumpetin soittajan melko varmasti tienneen ettei hänen treeninsä ole varsinaisesti hivelleet korvia (varsinkaan kun kyse oli ”eiku” – tyyppisestä treenaamisesta instrumentilla jonka volyymi on aika läpitunkeva). Hän ilmeisesti ei vaan yksinkertaisesti ajatellut.

Niin, onko omakotitalossa asuminen tehnyt autuaaksi ”meluhaittojen” suhteen? Kyllä ja ei. Hiljaista on suureksi osaksi ollut ja olen nauttinut siitä! Toisaalta alue on täynnä pikkulapsi-perheitä ja vasta rakenteilla olevia taloja&pihoja; näistä lähtee ääntä kyllä. Muutaman kerran on tullut mieleen voisiko lapsille opettaa normaalilla äänellä puhumista huutamisen ja kiljumisen sijaan (riemunkiljahdukset ovat toki asia erikseen) – itse äitinä aion edes yrittää. Tai voisiko moottorisahan kanssa odottaa sen verran, että saan terassilla vaunuissa nukkuvan lapseni kärrättyä sisälle. Tai- voisiko joissain tilanteissa vaikka huikata naapurille ”sori nyt tulee vähän meteliä” tai kysyä onko jokin asia häirinnyt. Jo toisen huomioiminen tuon verran auttaisi paljon ja siitä tulisi hyvä mieli.

Olen itse aika ajattelevainen ihminen, ja uskallan sanoa näin ihan käsi sydämellä. Huomioin muita ihmisiä niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin, ja tämä tulee itseltäni usein automaationa. Välillä harmittaa ihan todella paljon se, kun näkee itse niinsanotusti vaivaa muiden ihmisten huomioon ottamiseksi, muttei saakaan ”vastapalvelusta”. Olen silti yrittänyt ajatella että omalla ystävällisellä ja huomaavaisella käytökselläni on itseisarvo – näin ollen pidän siitä kiinni joka tapauksessa, silloinkin kun harmittaa.

Tästä aiheesta on varmaan todella paljon erilaisia näkemyksiä, ja varmasti myös tietämystä säännöistä ja pykälistä on monella enemmän kuin minulla. Olisikin mielenkiintoista lukea muiden omista kokemuksista ja ajatuksista aiheen tiimoilta!

Päätän postaukseni sanoihin jotka ovat mielestäni erinomainen (vaikkakin usein unohdettu) ohjenuora elämässä ihan joka tilanteeseen: kohtele muita kuten haluaisit heidän kohtelevan sinua.

Huomaavaista loppuviikkoa kaikille!

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään

Ei parempi eikä huonompi, vaan onnellisesti erilainen juhannus pikkuvauvan äitinä!

Olen aiemmin blogissani maininnut siitä, että tykkään juhlia. Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi arkea, joten sitä on syytä- tärkeääkin- piristää silloin tällöin juhlimisella. Vuodenkiertoon liittyvistä juhlista joulu ja juhannus ovat suosikkejani, jälkimmäisen vetäessä kuitenkin pidemmän korren, kesä-ihminen kun olen. Perinteisesti olen viettänyt aikuisiän juhannukseni ystävien tai poikaystävien mökeillä, aikuisessa (pääosin) seurassa. Onpa joukkoon mahtunut muutama lavatanssi-juhannuskin. Juhannusten viettoa ovat värittäneet moninaiset ja hassunhauskat seurapelit- ja leikit, leikkimieliset urheilu-kisailut, kokon polttaminen, karaoke-laulanta, juhannustaiat, sekä yöttömässä yössä pikkutunneille jatkuva saunominen vihtoineen ja järvi-pulahduksineen. Viini on virrannut ja skumppalla on kilistelty. Onpa myös lemmiskelty niityllä havunneulasten ja itikoiden nipistellessä paljaita reisiä. Ja- eräs pikkuinen Viljami sai luultavasti alkunsa ei vähempää eikä enempää kuin juhannussaunassa- näin olemme mieheni kanssa laskeskelleet aarteemme lasketun ajan huomioiden.

Tänä vuonna juhannukseen ei liiemmin kuulu mikään edellämainituista. Vietämme keskikesän juhlaa kotona kolmistaan (ellemme sitten saa ex tempore- vieraita, jotka ovat toki aina tervetulleita)- lapsemme on tallustellut (vertauskuvannollisesti) tällä pallolla vasta reilut kolme kuukautta, joten tulimme aiemmista suunnitelmista poiketen siihen lopputulokseen ettei pikkuisen maailmaa (ja rutiineja) ole vielä syytä mullistaa enempää kuin on välttämätöntä. Hän on tottunut nukkumaan viileässä ja pimeässä omassa pinnasängyssään, sekä  nukkumaan neljät päiväunet hiljaisuudessa päivän aikana. Hän ei perusta lämmöstä pisarankaan (tai pitäisikö sanoa säteen) vertaa,  ja oudot kasvot saattavat vielä hätkähdyttää ja hämmentää. Näin ollen koti-juhannus on meille juuri nyt se ainoa ja oikea. Ei järveä tai juhannuskoivuja, mutta sauna ja poreamme kylläkin. Niissä olemme mieheni kanssa jo tottuneetkin sujuvasti rentoutumaan itkuhälyttimen kanssa. Ei mieheni äidin loihtimaa herkuista notkuvaa buffet-pöytää, mutta itse tehtyjä hampurilaisia sensijaan. Ei tonkallisia viiniä, mutta lasillisilla voimme ja aiomme juhlistaa (enhän enää imetä). Ei musiikin sulosointuja metelistä puhumattakaan, ei seurapelejä- eikä leikkejä. Vaan – ehkä jotain paljon parempaa ja ainutlaatuisempaa- saamme leikittää ja viihdyttää pientä ainutlaatuista ihmettämme kylvyillä, saippuakuplilla, käsinukeilla, tuutulauluilla ja suukoilla (ainakin, mielikuvitus vain rajana!) Saamme hukuttaa hänet haleihin (kuten teemme joka päivä), nuuhkia hänen silkinpehmeää ihoaan, ja hukkua syvänsinisiin mustikkasilmiinsä aina uudestaan ja uudestaan. Ja vielä – saamme syöttää toisillemme mansikoita ja tuntea juhannus-romantiikkaa pienoisen nukkuessa kauneusuniaan (vaikkei hän täydellisessä kauneudessaan niitä tarvitsisikaan). Omassa kodissamme – sen suloisessa rauhassa ja turvassa.

Mitä minuun itseeni tulee- saan nauttia yhdestä äitiyteni tähtihetkestä; ensimmäisestä juhannuksestani äitinä, pienokaistani hoivaten ja häneen keskittyen. Tilasinpa tätä tähtihetkeä varten meille myös juhannukseen sopivat samistelu-vaatteet.

Minun juhannukseni on tänä vuonna ei parempi eikä huonompi kuin aiemmin, vaan onnellisesti erilainen pikkuvauvan äitinä! Ja- olen kiitollinen tästä erilaisesta juhannuksesta, sydänjuuriani myöten.

Suloista suven juhlaa kaikille!

Ps. Tämän tekstin jo kirjoitettuani pyysin spontaanisti ystävä-pariskuntaa meille huomenna päiväsaunaan&poreisiin ja hamppareille – saa nähdä miten tämä sujuu vauvelin kanssa, uskon että hyvin! Onpa piristävää nähdä ihmisiä pitkän koronaetäily- ja mammalomailu-tauon jälkeen 🙂

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus