Kauneudesta nauttimisessa ei ole mitään pahaa, yhteiskunnan luomissa kauneusihanteissa paljonkin- onneksi niitä vastaan voi taistella!

Luin taannoin tällä sivustolla mielenkiintoisen postauksen, jossa käsiteltiin (länsimaisen) yhteiskunnan kauneusihanteita, sekä niiden luomia paineita erityisesti naisia kohtaan. Kirjoituksessa tuotiin esille sitä kuinka naiset mm. ”joutuvat” ostamaan kallista kosmetiikkaa ja kuluttamaan rahaa mitä erilaisimpiin tuotteisiin ja operaatiohin vastatakseen yhteiskunnan kauneusihanteisiin. Postauksen keskeisin viesti oli se, ettei kukaan meikkaa vain itseään varten. Kirjoitus oli mielestäni teksti paikallaan, ja sen tarkoitusperät olivat varmasti hyvät: herätellä naiset tajuamaan ketä varten teemme asioita ulkonäkömme eteen (sikäli kun teemme). Ajattelen itsekin niin, että kritiikki vallitsevaa suhteellisen kapeaa nais-ihannetta vastaan on perusteltua, ja ulkonäköpaineet ovat omastakin mielestäni osin epätasa-arvoisia naisten ja miesten välillä. Kirjoitinhan itse taannoin blogissani siitä, kuinka harmaantunut ja vatsakas mies on ”charmikas”, mutta harmaantunut ja vatsakas nainen ”rupsahtanut”. On myös totta, että kosmetiikkateollisuus pitkälti ratsastaa yhteiskunnan luomilla kauneus-normeilla, ja tuotteiden hinnoittelu on tämän mukaista.

Sensijaan se mistä olen kirjoituksen kanssa jyrkästi eri mieltä on, että kaikki me naiset olisimme ikäänkuin passiivisia kauneus-ihanteiden ja kosmetiikkateollisuuden uhreja. Olen eri mieltä myös siitä, että kaikki kauneudesta nauttiminen olisi pahasta, ja että ihanne-yhteiskunnassa millään ulkoisella ei olisi minkäänlaista sijaa tai arvoa. Ajattelen itse asiassa täysin päinvastoin:estetiikasta ja kauneudesta nauttiminen on mielestäni ihanaa, ja on ihanaa kun pystyy naisena korostamaan omaa kauneuttaan mm. meikein, erilaisin kampauksin, koruin ja korkkarein. Onneksi joku on joskus kaikki em. asiat keksinyt! Koen myös, että ihmisen identiteettiin kuuluu ihan luonnostaan sekä ulkoinen että sisäinen minäkuva (olemmehan psykofyysisiä kokonaisuuksia), ja on hienoa että omaa ulkoista minäkuvaa pystyy meikein, vaattein ja hiustyylein ilmaisemaan. Ja kyllä vain, minä itse meikkaan ja laittaudun aika usein ihan vain omaa itseäni varten, tuodakseni esiin omaa identiteettiäni, tunteakseni oloni hyväksi, vahvaksi ja omaksi itsekseni. Jos ja kun siinä sivussa miellytän myös muiden silmää on se mielestäni ainoastaan positiivista. Tai mikä sen ihanampaa kuin olla oman kumppanin silmissä säväyttävä (kunhan tietää että on kumppanin rakastama ja haluttu myös ja ennenkaikkea ”naturellina”). Ja – on mielestäni toisia ihmisiä kunnioittavaa edes vilkaista peiliin kun lähtee ulos (enkä tarkoita tällä mitään ”tälläytymistä”, vaan vaikkapa kasvojen ja kainaloiden pesemistä, ja hiusten kampaamista), ainakin jos menee lähikauppaa pidemmälle (kuten töihin, tai vaikka artistina yleisön eteen esiintymään).

Kauneusihanteet ovat vaihdelleet vuosisatojen saatossa, ja myöskin riippuen siitä missä päin maailmaa eletään. Länsimaisen yhteiskunnan ”ihannenainen” on ollut milloin tikun laiha, milloin runsaan kurvikas, milloin Marilyn Monroen 90 – 60 – 90 – mittainen. Aika lailla yhteistä noille ihanteille lienee se, että suuria silmiä, pitkiä silmäripsiä, täyteläisiä huulia, korkeita poskipäitä, symmetrisiä kasvoja, tuuheita hiuksia, hoikkuutta, pitkiä sääriä, sekä naisellisia muotoja on aina pidetty kauniina.  Varsinkin some-maailmassa on kuitenkin jo aika pitkään ollut vallalla myös ”muovisempi”nais-ihanne, johon kuuluu suuret(silikoni)rinnat, lisäkkeillä pidennetyt hiukset ja ripset, rakennekynnet, kenties peppu-implantti ja täytetyt huulet, sekä vahva ns. Instagram-meikki. Mutta – minkään ns. yleisen normin tai ihanteen ei koskaan tarvitse olla se, mitä itse ihannoimme tai millaiseksi koitamme itse itseämme muokata. Voin käsi sydämellä sanoa, etten itse ole koskaan pitänyt ns. yleisten kauneus-ihanteiden kaltaista naista kaikkein kauneimpana. Olen aina ihaillut luonnollista kauneutta. Minun omaan kauneus-ihanteeseeni kuuluu mm. pisamat ja luonnonkiharat, sekä jokin persoonallinen, ns. ”epätäydellinen” piirre ulkoisessa olemuksessa (se voi olla vaikka rako hampaissa, kesakkoinen vartalo, tai sporttisen ryhdikkäät hartiat). En myöskään ole koskaan erityisesti ihannoinut laihuutta, vaan tuhat kertaa enemmän pehmeää naisellisuutta. Niinikään en ole ikinä pitänyt vahvasta meikistä – en itselläni, mutten erityisemmin vaikuttunut siitä myöskään toisten kasvoilla. Minua ei säväytä silikonit, ei kalliit luxus-merkkien vaatteet, kengät tai korut. Ja mitä tulee omaan ulkonäkööni, en koskaan ole erityisen hyvin sopinut edelläkuvaamaani, kapeaan ”kauniin naisen” muottiin – silmäni eivät ole erityisen suuret, hiukseni ovat ohuet, nenäni ei niin siro mutta rintani sitäkin enemmän (varsinkin alipainoisina nuoruusvuosinani). Huulissani sentään on pehmeyttä ja säärissä pituutta, joten niistä rasti ruutuun, niin sanotusti. Kuitenkin olen yleisesti ottaen läpi elämäni tuntenut itseni kauniiksi ja myös saanut paljon kehuja ulkoisesta olemuksestani. Tämä todistaa sen, että yhteiskunnan kauneusihanteet ovat vain ihanteita, eikä niiden tarvitse määritellä meistä ketään, pahan olon aiheuttamisesta puhumattakaan. By the way, jos ruudun toiselle puolelle on eksynyt miespuolisia lukijoita niin olisipa erittäin mielenkiintoista kuulla minkälainen nainen on teidän mielestä kaikkein kaunein (kommentoida saa toki myös naiset ja kaikki te siltä väliltä)!

Kauneusihanteiden kapeaa muottia ja ulkonäköpaineita vastaan voi taistella. Vaikkapa seuraavin keinoin:

Kiinnittämällä huomiota siihen, minkälaista esimerkkiä itse antaa omalla käytöksellään ja puheillaan, niin toisia mutta myös ja ennen kaikkea omaa itseään kohtaan. Sillä ettei (ääneen) arvostele oman tai toisen ulkoista. Sillä, että kehuu toisia ihmisiä riippumatta siitä, miten hyvin kyseisen ihmisen ulkonäkö vastaa ns. kauneusihanteisiin. Ei ole mikään klisee, että jokaisessa on jotain – paljonkin – kaunista (ja tokihan kauneus on aina katsojan silmissä). Itse kehun monesti esimerkiksi toisten naisten paksuja hiuksia, itse kun en sellaisia omista. Sillä, ettei itse lyttää saamiaan kehuja vaikka sanoin ”höpöhöpö”. Sillä, että muistaa kehua toisia myös ja ennenkaikkea sisäisestä. Sillä ettei kommentoi kenenkään painoa – tai ikää – koskaan.

Sillä, ettei anna kosmetiikkateollisuuden tai mainosten ohjata (liikaa) omaa rahankäyttöä kauneuden eteen. Brändi-ansaan ei kannata mennä. Eikä siihen ansaan, että kauneus vaatisi miljoona eri purnukkaa kylpyhuoneessa. Tai siihen, että kaikkien pitäisi tavoitella ennen kaikkea nuorekasta ulkonäköä rypyt ja juonteet peittäen. Omasta mielestäni suurin hehku naisen kuin naisen kasvoille ja koko olemukseen tulee onnellisuudesta, saunasta, seksistä ja riittävästä unesta. Siis ihan oikeasti! Olen myös itse jo vuosikaudet sitten lopettanut kalliin ns. brändi-kosmetiikan ostamisen, ja pärjään päivittäisessä kauneudenhoidossani ihan hyvin muutamilla edullisilla luonnonkosmetiikan luottotuotteillani. Ihan sama mitä mainoksissa sanotaan.

Sillä, että postaa someen luonnollista. Meikittömiä kasvoja (siis ihan oikeasti meikittömiä, ei niitä missä on kuitenkin kestovärjäykset ja purkki-rusketus), väsyneitä silmiä, epätäydellisiä kuvakulmia ja asentoja. Muokkaamattomia kuvia.  Todellisuutta.

Sillä ettei itse rakenna omaa itsetuntoaan ulkonäön varaan (sillä jokaisen meistä ulkonäkö voi milloin tahansa muuttua vaikka onnettomuuden tai sairauden, mutta viimeistään ikääntymisen myötä). Sillä että kiinnitämme itse huomiota omaan sisäiseen kauneuteemme ja siihen miten kohtelemme muita ihmisiä. Jokainen on varmaan joskus tavannut ihmisen, joka säteilee kaunista ja hyvää energiaa, ja joka suhtautuu toisiin ihmisiin aina lämmöllä ja ystävällisyydellä. He näyttävät myös ulkoisesti kauniilta, eikö? Elämässä on mielestäni järkevää tavoitella aina parempaa ihmisyyttä, ei kauniimpaa ulkoista olemusta. Miten voisin olla vielä parempi muita ihmisiä kohtaan? Miten voisi vielä enemmän tehdä hyvää?

Meikeistä, kosmetiikkateollisuudesta, estetiikasta ja kaikesta kauniista voi mielestäni ottaa sen ilon irti mitä niistä itselleen saa, kuoria niinsanotusti kermat ja kirsikat kakun päältä. Niiden ei tarvitse antaa vahingoittaa, paineistaa, köyhdyttää tai kaventaa omaa itseä. Tämän asian suhteen olemme kaikki vapaita yksilöitä.

Ja lopuksi omasta mielestäni kaikkein tärkein – suojellaan ennenkaikkea nuoria tyttöjä ja naisia (epäterveiltä) kauneusihanteilta ja ulkonäköpaineilta. Olen tuntenut vilpitöntä surua kun olen nähnyt täydellisen luonnonkauniin parikymppisen tytön täyttäneen sekä huulensa, rintansa että poskensa muuttuen (minun silmissäni) vain varjoksi entisestä; muoviseksi nukeksi menettäen aidon, puhtaan ja persoonallisen kauneutensa. Ylipäätään tärkeintä koko tässä aiheessa on mielestäni se, ettei koe olevansa pakotettu muokkaamaan omaa ulkonäköään kenenkään muun kuin oman itsensä vuoksi. Se, ettei koe huonommuutta tai alemmuutta omana itsenään. Se, ettei vertaa itseään mainoskuvien muokattuihin naisiin ja ajattele olevansa vääränlainen. Se, ettei laihduta tai hanki silikonirintoja sen takia että kelpaisi jollekin tai johonkin paremmin. Se ettei hae kenenkään hyväksyntää sillä että laittautuu enemmän tai eri tavalla kuin mikä omasta itsestä tuntuu hyvältä. Koen todella että nuoret ovat tässä kaikkein eniten vaaravyöhykkeellä, sillä heidän itsetuntonsa on vasta muokkautumassa. He saattavat vielä etsiä esikuvia ja ihanteita oman itsen ulkopuolelta. Siksi erityisesti heitä pitää suojella. Siksi erityisesti heille pitää sanoa: ”Sinä olet kaunis, hyvä ja arvokas juuri tuollaisena. Sinä riität täysin juuri noin, omana itsenäsi. Enkä minä rakasta sinua yhtään enempää minkään muunlaisena vaan kaikkein eniten juuri sellaisena kun aidosti ja oikeasti olet”.

Tärkeintä meidän kaikkein kannalta on varmaan se, ettei meikki ja lisäkkeet ole naamio jonka taakse piilotamme sisällä olevan kauneutemme sen pelossa ettemme riittäisi muutoin. Niin kauan kun laittaudumme – tai olemme laittautumatta- omasta vapaasta tahdosta, koska se tuntuu hyvältä ja tuottaa iloa meille itsellemme, on kaikki hyvin.

Ja kun tunnemme vilpittömästi että sydän on aina se kaikkein tärkein, uskaltaen näyttää omamme.

Ps. Pahoittelut siitä, että puhun tekstissä ”naisista” ja ”miehistä” –  en tällä tarkoita korostaa sukupuolten välisiä eroja tai sivuuttaa muun-sukupuolisuutta!

Puheenaiheet Mieli Meikki Syvällistä

Momshaming – järkyttävää, surullista, vanhanaikaista ja väärin

En ollut uskoa silmiäni törmättyäni kyseiseen ”ilmiöön” moninaisissa somen ja Googlen syövereissä. Ilmiön englanninkielinen termi on suorastaan järkyttävä: shame=häpeä –  kyseessä on ikäänkuin häpeäviitan asettaminen äitien harteille milloin mistäkin asiasta, toisten naisten toimesta. Mielestäni tämänkaltaisen ilmiön ihan pohjimmainen ongelma on siinä, että se olettaa muiden ihmisten asioiden olevan jollain tavalla myös toisten ihmisten asioita ja kuuluvan myös heille, ulkopuolisille. Tämä ajattelu ei millään tavoin uppoa omaan maailmankuvaani. Mielestäni on täysin itsestäänselvää ettei mikään ihmisen käytös yhtään missään asiassa kuulu kenellekään muille kuin niille joita kyseinen asia oikeasti ja konkreettisesti koskettaa. Erityisen itsestäänselvää tämän pitäisi olla vuonna 2021. Kuten senkin, että asioita voi ja saa tehdä monin ja taas monin erilaisin tavoin niin että nämä tavat ovat keskenään ihan yhtä oikeita ja hyviä. Surullisen ja järkyttävän ilmiöstä tekee se, että se keskittyy äitiyteen, yhteen maailman herkimmistä ja henkilökohtaisimmista asioista. Ja- että ”sheimaamista” tekee nainen naiselle, äiti toiselle äidille. Hetken aikaa jo ajattelin olenko itse jotenkin tyhmä ja naiivi kun en mitenkään pysty ymmärtämään koko asiaa. Kunnes tajusin: ei, en ole tyhmä, vaan onnekas ymmärtämättömyydessäni! En edes halua oppia ymmärtämään mitään tuonkaltaista. Niinpä en tämän blogipostauksen kirjoitettuani aio ikinä enää edes pohtia koko asiaa, enkä lukea tai kirjoittaa mitään siihen liittyvää. Tämän postauksen silti halusin kirjoittaa- tulinhan itse juuri äidiksi. Ja- tulin äidiksi sektiolla, minkä ei tietyissä momshamingin piireissä katsota olevan ”oikea synnytys”.

Syynä sektiooni oli ns. reuna-etinen istukka- istukkani sijaitsi kohdunsuun edessä, siis syntyvän sikiön edessä. Alatiesynnytys oli tämän vuoksi kohdallani mahdoton. En voinut itse päättää synnytystapani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään etisen istukan riskitekijöitä, eikä siten ”syytä” istukan etiselle sijainnille. Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava että olisin saattanut harkita myös itsevalittua (toivottua) sektiota, sillä olen erittäin kipuherkkä ja olen myös aina pelännyt alatiesynnytyksen ennalta-arvaamattomuutta. Jos kuitenkin alatiesynnytys olisi ollut kohdallani mahdollinen ja olisin siihen päätynyt, olisin halunnut itselleni ihan kaiken mahdollisen kivunlievityksen (ehdin kirjoittaa tämän toiveen äitiyskorttiinikin kun vielä odottelimme istukan mahdollista siirtymistä). En olisi synnyttänyt luomusti. Olisin altistanut lapseni mahdollisille kivunlievityksen seuraamuksille (omassa ajatusmaailmassani kun näen kovissa kivuissa ja huonoissa voimissa synnyttämisen niinikään riskinä sikiölle). Huono äiti ja häpeällinen synnyttäjä?

Minulla ei ole aavistustakaan siitä mihin perustuu ajatus ettei sektio olisi synnytys- mutta jos toimenpiteen nopeuteen ja helppouteen (äidin kannalta) niin ainakaan omalla kohdallani tämä ei mitenkään pitänyt paikkaansa. Itse leikkaus oli kyllä nopea ja kivuton, mutta leikkauksen jälkeiset kivut kohdallani olivat todella voimakkaat (en päässyt useaan päivään sängystä ylös omin avuin, ja itse asiassa vieläkin, yli 4kk toimenpiteen jälkeen, alavatsa aristaa paikoin hieman ja on toisaalta paikoin tunnoton). Lisäksi saamani komplikaatio aiheutti viikon sairaalassa olon, jonka aikana olin nenämahaletkussa reilut kaksi vuorokautta. Tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, etten toisaalta ymmärrä miksi jonkin ”oikeus” tai ”hienous” edellyttäisi kärsimystä ja ponnistelua.

Häpeällistä on jonkun mielestä ollut varmaan sekin, että imetin lastani nippa nappa kolme kuukautta. Minulla oli kyllä toive pidemmästä imetyksestä, mutta sektiokomplikaationi vuoksi imetys ei päässyt sairaalassa käynnistymään kunnolla, ja jatkui kotona erittäin hankalana ja erittäin niukalla maidon herumisella. Verta, hikeä ja kyyneleitä (viimeksi mainittuja – niitä etenkin!). Stressiä sekä minulle että lapselleni. Jälleen kerran, en voinut tilanteelle itse mitään. Se (sektiokomplikaatio, sitä seurannut erossaolo vastasyntyneesta lapsestani, ja sitä seurannut maidon herumisen niukkuus) ei ollut oma valintani. Ja toisaalta, vaikka olisinkin itse päättänyt imetykseni kestosta- minun lapseni, minun rintani, minun äitiyteni. Minun.

Minulla on äitiydessäni myös ”tapoja” joita joku ehkä kauhistelee. Saatan juoda lasin viiniä vaikka olisin yksin hoitovastuussa. En seuraa (juurikaan) kelloa enkä aikatauluja vauvan syömisissä tai nukkumisissa. Annan hänen joskus valvoa iltakymmeneen, ja joskus nukkua puoleenpäivään (menemme vauvan tahdin mukaisesti). En ole tehnyt kaikkia soseita itse – itse asiassa en puoliakaan. Annan vauvan joskus istua sitterissä ja katsella hetken tv-ohjelmaa. Joskus olen näyttänyt hänelle Youtubesta lastenlauluvideoita. En tee vaunulenkkiä joka päivä. Ennen tein, mutten näillä helteillä – en. Ja- olen antanut vauvan maistaa mansikkaa vaikka siinä oli ripaus sokeria. Ja, voitteko kuvitella- lähden ulos tulevana perjantaina ystäväni kanssa. Rehellisesti rimpsalle. Korkkareissa ja minishorteissa ja varta vasten tätä hetkeä varten ostetussa jakussa. Taksilla. Mieheni jäädessä hoitamaan lasta, nelikuukautista. Shame on me.

Toki ajatuksia ja mielipiteitä- aiheesta kuin aiheesta- saa olla ja niitä saa vaihtaa. Keskustelua voi käydä. Mutta kaiken tämän pitää tapahtua toista ihmistä kunnioittaen; ilman syyttämistä ja syyllistämistä (aikuisen) ihmisen henkilökohtaisista valinnoista- ilman sheimaamista. Toisaalta en myös ihan ymmärrä sitä miksi jostain niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin äitiys edes pitäisi käydä ns. yleistä keskustelua. Maailmassa on niin paljon asioita, tärkeitä, jotka ovat meille kaikille yhteisiä ja joista silti käydään keskustelua liian vähän. Kuten vaikka ilmastonmuutos, tai lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi.

Minun äitiyteni kuuluu lapselleni, Viljamille, sekä miehelleni, Viljamin isälle. Perheelleni. Ei kenellekään muulle, ei sitten yhtään kenellekään (niin kauan kun emme vahingoita lastamme millään tavoin). Jokainen äiti (jokainen vanhempi) on itse oman lapsensa paras asiantuntija. Tässä vaativassa, herkässä, henkilökohtaisessa ja hienossa tehtävässä toivon jokaiselle äidille (vanhemmalle) – kanssasisarelleni, en viholliselleni tai ”vastapelurilleni” – vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, voimaa, sekä luottamusta omaan itseen, omaan äidinvaistoon, omiin kykyihin ja oman sydämen ääneen!

Ja- momshamingille täältä iso iso alapeukku- jääköön moinen sonta (suoraan sanottuna) romukoppaan ikuisiksi ajoiksi!

Ps. Saamme Suomessa olla todella kiitollisia loistavasta terveydenhuolto-järjestelmästämme, joka mahdollistaa eri vaihtoehtoja mm. synnytykseen liittyen ja pelastaa siten henkiä! Kiitollisia saamme olla myös monista upeista poliitikoista ja vaikuttajista, jotka ovat viime päivinä (toki jo aiemmin) tuoneet esille näitä tärkeitä asioita – asioita, jotka liittyvät myös ja ennenkaikkea tasa-arvoon sekä toisten ihmisten kunnioitukseen.

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Syvällistä