Minulle on tärkeää kirjoittaa blogiani positiivisten, toivoa ja valoa tuovien näkökulmien kautta. Sen vuoksi haluan heti tämän postauksen alkuun todeta, että kokemani sektio-komplikaatio on harvinainen. Se on yleisempi monien muiden vatsan alueen leikkausten yhteydessä. Minua hoitaneet lääkärit ja muu terveydenhuollon henkilökunta olivat itsekin hiukan ihmeissään kokemastani, ja pitivät asiaa jossain määrin poikkeuksellisena. Näin ollen kirjoittamastani ei pidä vetää mitään johtopäätöksiä sektion riskeistä, eikä tarkoitukseni ole herättää pelkoa sektiota kohtaan. Kuten kirjoitin viime postauksessani, itse sektio toimenpiteenä ja synnytystapana oli mielestäni hieno ja positiivinen kokemus. Mikään itse sektiossa ei mennyt ns. pieleen (ainakin tämän kuvan sain kirurgin puheista ja myöskin luettuani synnytyskertomukseni). Ensimmäiset puolitoista vuorokautta sektion jälkeen oloni oli kaikin puolin hyvä ja kivutkin lääkkeillä hyvin siedettävissä. Toki henkisesti olin onnen ja väsymyksen sekaisessa sumussa.

Komplikaatio-oireeni alkoivat täysin yhtäkkisesti rajulla sänkyyn oksentamisella (minun oli tuolloin vielä vaikeaa nousta sängystä omin avuin). En kärsi monista fobioista, mutta oksennus-fobia minulla on ollut lapsesta saakka- tilanne oli siis heti alkujaan itselleni järkyttävä. Hoitohenkilökunta teki pian oikeaan osuneen johtopäätöksen siitä, että suoleni toiminnassa oli häiriö (suoli ei ns. ”vetänyt” mikä aiheutti rajun oksentelun). Asiaan saatiin varmuus suoliston varjoaine-kuvauksella, mikä osoitti myös paksusuolen laajentumisen. Muutoin diagnoosini oli ns. suolilama eli suolen lamaantuminen. Hoitotoimenpiteenä kyseiselle komplikaatiolle on nenämahaletku. En äkkiseltään keksi mitään lääketieteellistä toimenpidettä mikä voisi olla itselleni vastenmielisempi tai kauheampi. Kestän piikkejä ja neuloja ihan hyvin, ja tarvittaessa kestän kipuakin. Olisin ottanut vastaan mieluummin mitä tahansa muuta kuin kyseisen letkun (samasta syystä mm. gastroskopia on toimenpide jonka olen aina ajatellut ylittävän sietokykyni). Letkun asettaminen ei onnistunut ensimmäisellä kerralla vaan se oli mennä henkitorveeni aiheuttaen voimakkaan tukehtumisen tunteen ja sitä seuraavan oksentamisen. Kun letku vihdoin saatiin paikoilleen tuntui se nielussani juuri siltä kuin jokainen voi kuvitella: pahalta, kivuliaalta ja oksettavalta ylimääräiseltä möykyltä. Luulin alkuun että kyseessä olisi muutaman tunnin ensiapu, ja järkytyin lääkärin kertoessa että letkua voi joutua pitämään paikoillaan muutaman päivän. Lopulta jouduin olemaan letkun kanssa kaksi vuorokautta. Siis – kaksi vuorokautta toisessa kädessäni tippaletku ja nenästäni roikkumassa mahanestepussi (näiden ja leikkaushaava-kipujen kanssa mm. wc:ssä asiointi oli lievästi sanottuna hyvin hankalaa), kaksi vuorokautta juomatta ja syömättä (janon tunne ja suun kuivuminen oli hirvittävää), ja – kaksi vuorokautta lähes kokonaan erossa juuri syntyneestä lapsestani (toki letkun pois ottamisen jälkeenkin olin vielä muutaman vuorokauden käytännössä vuoteen oma ja kykenemätön esim. imettämään tai muutoinkaan hoitamaan vauvaa heikon voinnin ja kipujen vuoksi). Viimeisin kohta särki sydämeni, kaksi ensimmäistä aiheuttivat kuitenkin ”vain” fyysistä kärsimystä. Olin odottanut lasta melkein koko aikuisikäni ja kun hänet viimein sain vietiin meiltä pois yhteisen elämämme ensi hetket. Asia järkyttää minua vieläkin, ja luulen sen osittain aiheuttaneen jatkuvan ikävän tunteen lastani kohtaan; ikävöin häntä yhä vaikka hän olisi vieressäni.

Suoleni alkaessa pikkuhiljaa toimia en kuitenkaan vielä pystynyt hallitsemaan sitä- näin ollen hoitajien tai mieheni vaihtaessa vaippaa vauvalle vaihdoin minä vaippaa itselleni. Ei tämän näin pitänyt mennä. Letkun aiheuttama kipu nielussani alkoi samanaikaisesti olla sietämätön – kipua tunsin toki myös valtavaksi palloksi turvonneessa vatsassani kuten leikkaushaavassakin. Tämän kaiken koin huoneessa jonka jouduin jakamaan toisten, vaihtuvien, potilaiden kanssa. Huoneessa joka oli meluisa ja rauhaton. Jouduin kokemaan kaiken myös pääosin yksin – mieheni sai olla luonani vain sairaalan vierailuaikoina, vauva vietti yönsä hoitajien kanssa kansliassa ja – hoitajilla ei ollut aikaa (näin oletan) henkilökohtaiseen kohtaamiseen tai lohdutukseen. Ei, vaikka yritin epätoivoisesti kyynelteni läpi takertui jokaiseen maskin takaa kohtaamaani silmäpariin, oli se sitten lääkärin, hoitajan tai kätilön. Ei, vaikka joka kerta jonkun saapuessa huoneeseen yritin hädissäni sopertaa kuinka paljon ikävöin vauvaa ja kuinka paha minun on olla. Kukaan ei kuullut ja ovi kerta toisensa jälkeen sulkeutui edessäni. Noina yön pimeinä, yksinäisinä, lohduttomina ja kivuliaina hetkinä olisin antanut mitä tahansa yhdestä lujasta kädenpuristuksesta tai edes sanoista ”kaikki menee hyvin, ei hätää”.

E

Ennen sektiota minulla ei ollut mitään kokemusta sairaalassa olosta (koputtelen puuta). Valitettavasti joudun toteamaan että olin saamaani hoitoon suurelta osin pettynyt. Tiedonkulku henkilökunnan välillä ei tuntunut toimivan ja aina vuoron vaihtuessa (oli kyseessä sitten hoitaja tai lääkäri) koin että tilanteeni oli jossain määrin epäselvä uudelle työntekijälle. Tämä lisäsi turvattomuuden tunnettani entisestään. Erityisesti mieleeni on jäänyt lääkäri joka ehdotti minulle kipulääkettä mikä on äitiyskorttini tiedoissa todettu itselleni sopimattomaksi. Hoitaja joutui neuvomaan lääkäriä asiassa, jolloin lääkäri lähestulkoon alkoi inttämään hoitajan kanssa. Samainen lääkäri vaikutti muutoinkin puheissaan silmiinpistävän hermostuneelta ja haparoivalta- hän myös mainitsi minun ehkä joutuvan uuteen leikkaukseen komplikaationi vuoksi; asia jota ei missään mielessä olisi mielestäni tuossa kohtaa kuulunut edes ”väläytellä”. Todellakin, jos olisin leikkaukseen joutunut en tiedä miten olisin sen henkisesti kestänyt. Tarkoitan tällä pitkittynyttä erossaoloa lapsestani. Leikkauksen pelossa aloin tuntemaan kuolemanpelkoa- en itseni vaan lapseni takia. Itkin miehelleni saaneeni juuri elämäni suurimman lahjan, voitaisiinko se todella ottaa minulta saman tien pois? Tunsin vahvasti kuinka pystyisin kyllä muutoin kuolemaan mutten mitenkään eroamaan lapsestani. Muistan ainoastaan yhden hoitajan tuoneen minulle nenäliinan kun itkin. Sen ojentaessaan hän sanoi ”Olet pysynyt niin ihanan positiivisena koko ajan. Ihan varmasti pääset kotiin jossain kohtaa, sen voin sinulle luvata”. Kiitos hänelle noista sanoista. Todellakin, olin sairaalassa pääosin yksin kaikkien synkkien ajatusteni kanssa. Uskon ymmärtäväni ihan hyvin hoitajien ja lääkäreiden työn kiireisyyden, ja myöskin korona-ajan siihen tuoman lisäkuorman. Ymmärrän hoitotyön raskauden ja olen aina arvostanut hoitajia. Uskon myös, että hoitotyön resursseissa olisi paljon parantamisen varaa. Silti, valitettavasti, odotin ja kaipasin enemmän yksilöllistä kohdatuksi ja kuulluksi tulemista. Kiireessäkin voi lausua sanat ”miten voit” tai ”kaikki järjestyy”.

Sairaalassaoloaikani oli raskasta paitsi itselleni myös miehelleni (ja varmasti myös mieheni pojalle joka oli yksin meillä kotona käytännössä aamusta iltaan koiraamme hoitaen). Vuodatimme sairaalahuoneessani monet yhteiset, väsymyksen-, pelon- ja kaipauksensekaiset kyyneleet. Kaipasimme niin päästä perheenä kotiin hoitamaan yhdessä lastamme ja olemaan turvassa. Kun sitten vihdoin pääsimme kotiin, seitsemän vuorokauden jälkeen, sekoittui onneen pohjatonta väsymystä. Nukuin itse sairaalassa vain pari tuntia yössä, mieheni kotona tuskin montaa tuntia enempää. Kuten yllä kirjoitin, kokemastani jäi itselleni myös pohjaton kaipuu lastani kohtaan. Aukko sisimpääni jota joutunen paikkailemaan vielä pitkään. Toivon sydämestäni ettei lapseni tajunnut paljoakaan elämänsä ensiaskelten rankkuudesta, tiuhaan vaihtuvista hoitajista tai erossaolosta äidin iholta. Toivon että saamme kurottua etäisyytemme umpeen. Toivon pystyväni hukuttamaan hänet rakkauteen, joka pyyhkii pois kaiken sairaalassa koetun pahan- meistä molemmista.

Uskon silti yhä että sektio oli kohdallani tarkoitettu. Uskon että alatiesynnytys olisi ollut lapselleni huonompi vaihtoehto, ja ehkä minun osani oli sen vuoksi kärsiä- lapseni takia. Hänen vuokseen mikään kärsimys ei toki ole liian suuri; tekisin mitä vaan vuokseen, en miettisi sekuntiakaan.

Elämä heittää joskus eteemme odottamattomia haasteita ja tilanteita. Usein niiden tarkoitus on osoittaa meille että olemme vahvempia kuin luulemme. Usein niiden jälkeen tunnemme hyvän voimakkaammin kuin silloin jos emme olisi tunteneet pahaa lainkaan. Olen yhä kokemastani järkyttynyt ja haavoitettu, mutta uskon asioiden tarkoituksenmukaisuuteen. Hitaasti mutta varmasti jätän kokemani taakse. Lopetan asian muistelun ja siitä puhumisen. Kuivaan kyyneleet. Uskon tähän hetkeen ja tähän onneen.

Suljen rakkaan lapseni syliini ja kuiskaan hänelle: se on nyt ohi, kaikki paha on ohi. Äiti on tässä.

Ps. Kuvassa kukat, jotka mieheni toi minulle sairaalaan – siitäkin huolimatta että makasin surkeana letkuissa, enkä kimpusta juuri tuolla hetkellä paljoakaan tajunnut. Kaunista.

Pps. Onko kenelläkään lukijallani vastaavia kokemuksia kuin ylläkirjoittamani? Kaikki kommentit ja vertaistuki on tervetullutta!