Kaikki on valmiina: vauvatarvikkeet, sairaalakassi ja – äiti! Pian saan sinut syliini.

Uskon että raskauden yhdeksän kuukauden kesto ei ole sattumaa. Yhdeksässä kuukaudessa on juuri sopivasti aikaa niin äidille kuin koko muullekin perheelle valmistautua lapsen tuloon – henkisesti, mutta myös käytännön järjestelyiden kannalta. Yritimme aikoinaan mieheni kanssa lasta usean vuoden ajan, mutta kun tein positiivisen raskaustestin viime kesänä olimme jo luovuttaneet asian suhteen. Siinä mielessä raskaus tuli meille yllätyksenä ja asiana, johon emme juuri sillä hetkellä olleet valmistautuneet tai varautuneet. Olo syntyvästä lapsesta on yhä vieläkin epätodellinen, ja mielemme täynnä hämmennyksen sekaista kiitollisuutta ja onnea.

Olen kiitollinen ja onnellinen myös siitä, miten hyvin raskauteni on sujunut sen ensimetreiltä aina viime metreihin saakka. Oma oloni on läpi raskauden ollut hyvä, ja on sitä yhä edelleen (lasketun ajan ollessa muutaman viikon päästä). Verenpaineeni, verensokerini ja hemoglobiinini ovat koko ajan olleet erinomaiset. Mitään merkkejä raskausmyrkytyksestä sen enempää kuin hepatoosistakaan ei ole ollut. En ole myöskään kärsinyt turvotuksista tai tuntenut yhtä ainutta harjoitussupistusta (ainakaan tietääkseni). Liitoskivut ovat olleet hyvin vähäisiä ja selkäsärkyä en ole tuntenut nimeksikään. Painan vähemmän kuin ennen raskautta, ja oloni on monin tavoin ollut parempi kuin vuosikausiin (siitäkin huolimatta että olen nukkunut itselleni epätyypillisen lyhyitä yöunia). Jopa hiukseni ja ihoni ovat voineet silminnähden paremmin kuin ennen. Raskaudessa on kohdallani ollut jokin taika. Toki olen myös pitänyt hyvää huolta itsestäni – levännyt aina kun mahdollista, juonut paljon vettä, ulkoillut päivittäin, sekä yrittänyt säilyttää itselleni tyypillisen kepeän positiivisen ja luottavaisen elämänasenteeni läpi raskauden. Jollain hassulla tavalla olen ylpeä myös siitä, miten hyvin vauva vatsassani on voinut koko ajan. Hän kasvaa tasaiseen tahtiin omalla käyrällään (ihan hiukan alle keskiarvon), on ollut jo usean viikon ajan kääntyneenä pää alaspäin, sydämensä sykkii tiheästi ja kauniisti, ja liikkeiltään pikkuinen on ollut hyvinkin virkeä ja aktiivinen. Minun reipas rakkaani! Toivon ylläkirjoittamani rohkaisevan lasta hiukan vanhemmalla iällä yrittäviä sen suhteen, että kaikki voi sujua hyvin myös 44- vuotiaan naisen riskiraskaudessa (ja että raskautuminen ylipäätään on mahdollista päälle nelikymppisenä, useiden vuosien tuloksettoman yrittämisen jälkeen, ilman hoitoja).

Viime päivät, äitiyslomani ensimmäiset, ovat kuluneet pitkälti viimeisten tarpeellisten hankintojen sekä henkisen valmistautumisen merkeissä. Löysin tammi-alesta itselleni juuri sopivan sairaalakassin (Marimekkoa en olisi normaalihinnoilla ostanutkaan), joka soveltunee tulevaisuudessa hyvin esim. mökkireissuja varten. Itselleni pakkaan mukaan pari mieluisaa vaatekertaa (joista postauksen ensimmäisessä kuvassa toinen, ByPiasin ihanan pehmoinen trikoomekko), vauvalle samoin pari. En ole raskauteni aikana tarvinnut yhtä ainutta äitiysmallista yläosaa, vaan kaikki vanhat paidat, mekot ja tunikat kuin myös alusvaatteet ovat sopineet päälleni kuten ennenkin (kunhan ovat joustavaa materiaalia/väljää mallia). Tästä johtuen ajattelenkin äitiysvaate-mallistojen olevan suureksi osaksi pientä huijausta. Äitiyslegginssit-, farkut-, sukkahousut- ja urheilutrikoot olen toki kokenut tarpeellisiksi, mutta niitä on kutakin riittänyt mainiosti yhdet kappaleet. Imetysliivejäkin olen ostanut vain yhdet. Olemme mieheni kanssa super-onnekkaita sen suhteen, että mieheni äiti on taitava käsistään (kuten allaolevan kuvan neulevaatteista voi todeta). Toisen kuvan pienissä meikkupussukoissa on mm. Panadolia, allergialääkettä, nenäsumutetta, liivinsuojukset, siteitä, hiuslenkkejä sekä muutamat meikit. Hopeinen rannekoru on joululahja mieheltäni, ja haluan sen sairaalaan mukaan ”voimakorukseni”.

Kuten kirjoitin blogissani aiemmin, emme ole ostaneet vauvalle juuri mitään uutena vaan uskomme kierrätyksen järkevyyteen. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet lainkaan, sillä saamme hoitotoimenpiteet tehtyä kodinhoitohuoneen tason päällä hoitoalustalla (jonka saimme tuttavalta). Tason alla olevaan vetolaatikkoon mahtui hyvin kaikki hoitotarvikkeet, joista suurin osa on vuoden 2020 äitiyspakkuksesta. Ainoastaan tuttipullo, tutit, Pampersit ja Nivean hoitovoide (joka on ollut luottorasvani jo lapsuudesta saakka kun äiti levitti sitä pakkasenpuremiin poskiini) on itse hankittuja. Allaolevan kuvan turvakaukalo on kahdenkympin todellinen löytö Torista – täysin uudenveroinen! Sitteri on lahja äidiltäni – se on ainoita asioita jonka halusimme uutena ja omaa silmää miellyttävänä. Kyseessä on kuitenkin tavara, joka tulee olemaan kiinteä osa olohuoneemme sisustusta parin vuoden ajan. Itkuhälyttimen hankimme ehkä jossain kohtaa myöhemmin Torista – tosin, vauvat ovat itkeneet aina, myös aikana kun mitään hälyttimiä ei oltu edes keksitty. Kohinalaite nukkumisen rauhoittamiseksi on tuntunut itsestäni kiinnostavalta, mutta puhelimeen saa nykyisin ladattua saman asian ajavia sovelluksia esim. hakusanalla ”white noise baby sleep”. Mieluummin siis sellainen kuin lisää tavaraa kotiin.

Uskon että olemme säästäneet vauvahankinnoissa sievoisen summan äitiyspakkauksen hyödyntämisen, tuttavilta saatujen lahjoitusten sekä kierrättämisen avulla. Kuten yllä totesin, rahaa ei ole kulunut myöskään äitiysvaatteisiin. Halusin kuitenkin ostaa itselleni jotain uutta, kaunista ja omannäköistä vaatetta sairaalassa oloa varten (saan voimaa tämänkaltaisista asioista, vaikkakin ehkä hassua). Allaolevien kuvien pitsitoppi ja satiininen aamutakki eivät nekään ole äitiysvaatteita, vaan ihan tavallista vaatemallistoa koossa M. Kuvista välittyy mielestäni hyvin se mielenrauha ja onni (omaan silmääni huomaan myös hiusteni vahvistumisen ja ihoni hyvinvoinnin), mikä on ollut seuranani koko kuluneen raskauden ajan – oikeastaan koko ajan vaan voimistuen. Mitä epävarmempaa ja riskialttiimpaa kaikki on ollut, sitä enemmän olen ammentanut voimaa ja rauhaa itsestäni. Tämä on mielestäni ainoa vaihtoehto henkisesti haastavassa tilanteessa – usko ja luottamus hyvään, ja omaan itseen.

 

Moni aineellinen hankinta on ollut tärkeä vauvan tuloon valmistautumisessa, mutta henkinen valmistautuminen vielä monin verroin tärkeämpää. Minulta on jokaisen neuvolakäynnin yhteydessä kysytty miltä mikin asia tuntuu, onko huolia tai pelkoja, ja miten uskon pärjääväni vauvan kanssa. Jokaiseen näihin kysymyksiin olen vastannut pitkälti samalla tavalla: tuntuu ihan hyvältä – luottavaiselta ja pelottomalta. Luotan siihen, ettei vauvan hoitaminen tai äitinä oleminen ole rakettitiedettä. Luotan äidinvaistoon ja intuitoon tuplasti enemmän kuin vaikkapa netistä löytyvään informaatiotulvaan. Luotan itseeni, luotan mieheeni, luotan vauvaani. Luotan hyvään. Luotan myös siihen, että synnytystavakseni (joka on yhä edelleen auki istukan sijainnin vuoksi) valikoituu juuri se tapa, mikä on paras minulle ja vauvalleni. Olen ylpeä siitä, että kävin jo monta viikkoa sitten mielessäni läpi mahdollisen alatie-synnytyksen, varmuuden vuoksi. Olen ylpeä siitä, etten kipuherkkyydestäni huolimatta pyytänyt saada sektiota synnytyspelko-perustein (vaikkakin ymmärrän ihan täysin jokaista naista joka näin tekee!). Yritän  yleisestikin elämässä olla antamatta peloilleni periksi, vaan mennä niitä kohden. Minulle on myös aina ja ihan kaiken suhteen ollut tärkeää se, että asiat saavat mennä mahdollisimman luonnollisesti. Tämän vuoksi halusin jättää synnytystapani ”korkeimman käteen”.

Kaikki on valmista. Täällä on kaikki Sinua varten, ja me odotamme Sinua jo kovin. Ps. Miehelläni on ollut jo usean viikon ajan tapana iltaisin kumartua vatsaani vasten ja kuiskata nuo sanat ”me odotetaan sinua” –  saaden äidin joka kerta kyyneliin.

Pps. Mitkä ovat teidän parhaat vinkit vauvahankintoihin? Entä henkiseen valmistautumiseen synnytykseen (alatie tai sektio) ja vanhemmuuteen? Toivottavasti omistani oli hyötyä mahdollisimman monelle!

Perhe Oma elämä Mieli Raskaus ja synnytys

Pyrkimys hyvään riittää

Kirjoitan tämän tekstin myös muistutuksena itselleni. Ihminen haluaa monesti olla hyvä jossain – tehdä hyvin – mutta aina se ei onnistu, tai vaatii suorastaan epäinhimillisiä ponnisteluita. Tuolloin itseäni auttaa ajatus siitä, että pyrkimys hyvään riittää. Jo se kertoo minulle, että olen oikealla tiellä. Huolestuttavaa ja huonoa olisi se, jos en edes yrittäisi. Tai jos en edes ajattelisi. Sitä, minkälainen olen.

Pyrkimys hyvään riittää uusperheessä (jollaisessa itsekin elän). Olen huomannut raskausaikana olleeni perheessämme välillä poissaoleva- ja tuntenut siitä huonoa omatuntoa. Kunnes tajusin, että kyseessä on täysin luonnollinen, biologiaan ja hormoneihin perustuva reaktio. Olen luultavasti alitajuntaisesti halunnut suojella sekä itseäni että sisälläni kasvavaa lasta suunnaten energiani meidän kahden hyvinvointiin. Alkuraskaudesta olin poissaoleva pahoinvoinnin vuoksi. Kun taas myöhemmin tein töissä pitkää päivää (syöden nälkäisenä hätäisiä eväitä autossa ja mitaten kiireessä verensokereita parkkipaikalla), ja tulin kotiin väsyneenä halusin vetäytyä saadakseni levon itseäni ja vauvaa varten (ja pitääkseni näin stressitasot mahdollisimman matalina). Nyt äitiyslomalla ja kotona ollessani en enää olekaan ollut poissaoleva, sillä tunnen itseni ja oloni koko ajan hyväksi, rentoutuneeksi ja levänneeksi. Energiaa riittää muuhunkin kuin sikiön hyvinvoinnista huolehtimiseen. Toki uusperheessämme on ollut joskus haastavia tilanteita myös ennen raskauttani, vaikkakin yleisesti ottaen olemme mielestäni pärjänneet hyvin. Haluaisin rohkaista kaikkia uusperheessä eläviä armollisuuteen itseään kohtaan – erilaisten kulttuurien, tapojen, tottumusten ja toimintamallien sekamelskassa yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Jokainen joutuu joustamaan ja tulemaan vastaan – kuin myös välillä luopumaan jostain itselleen tärkeästä. Uusperheessä ei tarvitse voittaa vuoden parhaan äiti- tai isäpuolen titteliä. Pyrkimys hyvään riittää. Toki tämä pätee ihan kaikkiin perhe-muotoihin.

Pyrkimys hyvään riittää muissakin ihmissuhteissa, jotka eivät useinkaan ole pelkästään yksinkertaisia. Joskus joudumme vetämään rajoja energiaa vievien ihmisten edessä, ja se voi tuntua pahalta (varsinkin silloin jos nuo ihmiset ovat samaa verta ja välien ”kuuluisi” näin ollen olla tietynlaiset). Joskus ystävyyssuhteissa kasvetaan erilleen, ja joskus parisuhteessa joutuu tinkimään vaatimuksistaan itseään kohtaan koska on vain yksinkertaisesti väsynyt tai ei tietyllä hetkellä pysty parempaan. Pyrkimys hyvään riittää tuolloinkin. Se, ettei halua tietoisesti satuttaa toista ja se, että osaa selittää omaa käytöstään ja pyytää tarvittaessa anteeksi.

Pyrkimys hyvään riittää vanhemmuudessa. Olen kirjoittanut tästä blogissani aiemminkin, eikä asia oikeastaan sen seikkaperäisempiä selittelyitä kaipaa. Vanhemmuuden vastuu on suuri, sillä lapsi on aina haavoittuvainen ja aina suojeltava. Vanhemman pitää suojella lastaan omilta taakoiltaan ja kipukohdiltaan. Vanhemman pitää olla aikuinen lapsen saadessa olla lapsi. Muutoin vanhemmuus on mielestäni hyvin yksinkertaista – rajoja, rakkautta ja läsnäoloa. Mitä sen taas mielestäni ei tarvitse olla, on päivittäisiä tuntikausien touhuiluja pulkkamäessä tai huvipuistossa, loputonta yhteisten aktiviteettien ja elämysten riemujuhlaa, suureellisia lastenkutsuja ja toistuvia kissanristiäisiä milloin minkäkin ”merkkipaalun” vuoksi, miljoonia harrastuksia, tiptop – kotia, tai ylipäätään sitä että vanhempi olisi aina jaksava, reipas ja pirteä. Itse aion äitinä olla joskus myös herkkä ja väsynyt ja huonotuulinen ja mukavuudenhaluinen ja laiska ja vapauden&oman ajan- kaipuinen. Ainakin.

Pyrkimys hyvään riittää työelämässä. Työn ei kuulu olla ihmisen elämän keskipiste tai tärkein asia. Pyrin itse työelämässä monta vuotta täydellisyyteen. Halusin olla täydellisesti oppilaideni ja vanhempiensa tavoitettavissa, halusin pitää täydellisiä oppitunteja, ymmärtää ja joustaa täydellisesti, järjestää täydellisiä tapahtumia, ja olla täydellisen pirteä ja ihana opettaja. Huhuh, pelkkä edellämainitun kirjoittaminenkin saa väsymään. Ihmisen arvokkuus ei tule suorituksista. Olemme arvokkaita vaikka emme tekisi yhtään mitään. Nykyisin minulle riittää työelämässä se, että yritän parhaani. Jos pystyn katsomaan itseäni peiliin jokaisen työpäiväni jälkeen tiedän tehneeni niin.

Pyrkimys hyvään riittää tulevalle lapselleni. En tiedä vielä mitään lapseni persoonallisuudesta, sen vahvuuksista ja haasteista. Lapseni saa kuitenkin olla juuri sellainen kuin hän on. Ainoa asia mitä aion häneltä vaatia on pyrkimys hyvään. Tämä tarkoittaa parhaansa yrittämistä kaikessa siinä mitä tekee – se riittää. Haluan lapseni tekevän koulutyönsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti, osallistuvan kotitöihin ikätasonsa mukaisesti, ja kohtelevan kaikkia ihmisiä reilusti, kauniisti ja kunnioittaen – nämä taidot ovat tärkeää valmentautumista koko myöhempää elämää varten. Sensijaan kokeista ei tarvitse tulla kymppejä (vaikka olenkin itse ollut ”kympin tyttö”), harrastuksissa ei tarvitse loistaa, ja persoonaltaan lapseni saa olla juuri niin ainutlaatuinen ja erityinen kuin hän on. Lapseni saa pelätä, hän saa olla herkkä ja hassu ja epätäydellinen, ja välillä ”epäonnistua”. Kunhan sydän on paikallaan. Kunhan hän yrittää parhaansa.

Aina ei tarvitse onnistua. Aina – jos koskaan – ei tarvitse olla täydellinen.

Ja joskus saa olla ihan paska.

Ps. Sain tänään tulppaaneja (kuvissa) sekä mieheltäni että oppilaaltani. Ne kertokoot siitä, että olen ollut riittävän hyvä kumppani ja riittävän hyvä ope. Juuri kuten olen pyrkinytkin.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä