Kyllä kivat ihmiset on sitten mukavia (varsinkin näinä aikoina)!
Jokainen meistä tuntee varmasti ns. hyviä tyyppejä. Itselleni hyvä tyyppi ja kiva ihminen on sellainen, joka on yleisesti ottaen aina ystävällinen, hyvällä tuulella, rento ja leppoisa, ja sellainen joka suhtautuu sekä asioihin että toisiin ihmisiin mutkattomasti, ymmärtäväisesti, avoimesti ja positiivisesti. Hyvän tyypin seurassa on helppo ja turvallinen olla. Hyvä tyyppi ei luo pitkiä, merkitseviä ja tuomitsevia katseita, ei tuhahtele, eikä suutu tai valita pienistä asioista (koska hänen elämänsä mittasuhteet ja arvot ovat oikeassa järjestyksessä). Hyvä tyyppi ei myöskään pura omaa pahaa oloaan tai väsymystään ympäristöönsä; ei viattomiin ihmisiin töissä tai harrastuksissa, kahviloissa, kaupoissa tai autokorjaamoissa. Ennenkaikkea hyvä tyyppi ei levitä negatiivista energiaa ympärilleen – hän ei kyttää, juoruile, puhu pahaa selän takana tai ole kateellinen. Hyvä tyyppi hymyilee ja halaa paljon. Hän on hyväksyvä ja harmoninen. Yksinkertaistettuna hän on kiva ihminen.
Hyvä tyyppi ei kuitenkaan missään nimessä ole yli-ihminen tai täydellinen. Hänelläkin on huonoja päiviä, ja hänkin on joskus turhautunut, vihainen tai väsynyt. Ero on siinä, että hyvä tyyppi osaa silti käyttäytyä sosiaalisissa tilanteissa reilusti; hän purkaa pahan olonsa ystäville tai läheisille kotona (syvemmät traumat terapiassa), ei miten sattuu tai kehen ja missä tahansa. Hän osaa myös selittää omaa oloaan ja käytöstään niin, ettei vieritä syitä toisten hartioille. Hän osaa sanoa: ”minä olen nyt vähän väsynyt ja kiukkuinen, mutta se ei johdu sinusta”.
Olemme eläneet poikkeusoloissa ja nimeltämainitsemattoman viruksen kourissa jo pitkään. Tämä on varmasti ja erittäin ymmärrettävästi koetellut meistä jokaisen elämää ja arkea, hermoja ja hyvinvointia. Ylimääräinen stressi on kuitenkin tuonut kurjan kääntöpuolensa ihmisten välisiin suhteisiin: sensijaan että puhaltaisimme yhteiseen hiileen toinen toisiamme tukien, auttaen, lohduttaen ja ymmärtäen, olen ollut aistivinani entistä enemmän vastakkainasettelun, syyttelyn ja kyttäämisen ilmapiiriä. Ennen kivat ihmiset eivät enää olekaan kivoja. He ovat alkaneet käyttää toinen toisiaan roska-astioina. Tällöin kurjuus, huoli ja paha olo vain kasvaa ja lisääntyy. Kuitenkin nyt jos koskaan tarvitsisimme valoa pimeyteen; lempeyttä, armollisuutta, toivoa ja hyvää energiaa toinen toisiltamme.
Olen törmännyt tänä syksynä monen ihmisen kohdalla monessa eri tilanteessa käytökseen, jota ei voi selittää millään muulla kuin sillä että ihminen purkaa omaa pahaa oloaan sivullisiin (luultavasti edes tajuamatta sitä itse). Tämä on voinut näkyä esim. siinä, että ihminen ikäänkuin odottaa ja olettaa saavansa ja ansaitsevansa erityiskohtelua, ja suuttuu jos ei sitä saa. Tai siinä, että hän valittaa jostain aivan todella pienestä asiasta (mistä tulee väistämättä sellainen olo, että kyseisellä ihmisellä täytyy olla elämässään todella, todella pienet murheet ja siinä mielessä kaikki poikkeuksellisen hyvin). Tai siinä, että ihminen puuttuu asioihin jotka eivät millään lailla kuulu hänelle. Tai on hyvin huolissaan siitä, ettei joku toinen vaan pääse missään nimessä ns. helpommalla yhtään mistään. Pahan olon purkaminen muihin on näkynyt siinä, että ihmiset suuntaavat energiansa toisten ihmisten käytöksen tarkkailuun ja tuomitsemiseen – sensijaan että katsottaisiin omaa itseä ja pidettäisiin huolta omasta hyvinvoinnista ja siitä, mitä kenties voisi omassa käytöksessään muuttaa jotta meillä kaikilla olisi parempi olla. Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin siitä, miten tärkeää meistä jokaisen olisi säännöllisin väliajoin miettiä: miltä minä tunnun sinusta?
Olin pari viikkoa sitten erään oppilaani kanssa kahvilla (turvaväleistä huolehtien – tämä oli helppoa isolla Abc- asemalla). Olimme kahvilla opetukseni aikaan, ja näin ollen sain palkkaa tästä kahvittelusta. Oppilas itse halusi mennä kanssani kahville, koska hän oli ainoa kyseisenä iltana ryhmätunnille saapunut (jokainen tiedämme syyn miksi – kuten senkin, että tilanne oli poikkeuksellinen), eikä hän halunnut yksityisopetusta. Kyseessä on päälle 7- kymppinen mies joka on monet kerrat aikaisemminkin pyytänyt minua ja muita kurssilaisia kahville tuntimme päätteeksi, mutten koskaan ole mennyt (koska mukamas kiire tai mukamas väsymys, tai mukamas ajatus siitä ”kuuluuko” opettajan kahvitella oppilaan kanssa). Tästä nousi hirmuinen haloo, sillä joku oli ilmeisesti nähnyt meidät tai muutoin saanut tietää tapahtuneesta. Ikäänkuin meidän kahvittelumme olisi ollut pois joltain tai aiheuttanut pahaa jollekin. Ikäänkuin minulla olisi ollut kyseisessä tilanteessa jokin parempi tai ”oikeampi” tapa toimia. Seuraavalla viikolla sama mies oli jälleen kurssilla ainoana paikalla. Onnellisesti hymyillen hän sanoi minulle: ”no mennään sitten taas kahville jos muita ei tule”. Johon minä vastasin: ”valitettavasti en voi enää mennä kanssasi kahville”. Tällaisenko maailman me todella haluamme?
Oltaisiin kivoja toisillemme – ihan aina, mutta varsinkin nyt.
