Yritin lapsena sekä lentää että kävellä vetten päällä ajatellen kaiken olevan mahdollista kunhan siihen uskoo tarpeeksi. Selvisin mustelmilla, enkä vielä tuolloin pystynyt todistamaan uskomustani tahdonvoimasta oikeaksi. Kuitenkin ajattelen tuossa pikkutytön ajatuksessa olleen paljon viisautta.

Lukion viimeisellä luokalla minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä haluan tehdä ”isona” (mikä ei ole mikään ihme – ihminen on tuolloin vasta teini-ikäinen; kovin nuori tekemään ja tietämään ns. loppuelämän päätöksiä). Tosin, jos olisin katsonut lähelle kauaksi katsomisen sijaan olisin varmasti löytänyt jopa itsestäänselviksi vastauksiksi musiikin ja kirjoittamisen (jälkimmäistä minulle suositteli myös äidinkielenopettajani). Jos en olisi perinteiseen tapaan ajatellut taiteisiin liittyvän ammatin olevan ”epävarma” ja liian uskalias. Niinpä ajattelin ”järkevästi” ja hain luokanopettajakoulutukseen, lääketieteelliseen sekä englantilaisen filologian laitokselle, päästen näistä ensimmäiseen. Kuten olen aiemminkin blogissani todennut on luokanopettajuudessa paljon sellaista mikä sopii persoonaani ja paljon sellaista mikä ei sovi persoonaani. Koulutuksen aloittaminen tuntui kuitenkin luontevalta, koska olen aina pitänyt sekä lapsista että luovuudesta. Silti uskallan väittää tienneeni jo tuolloin sydämessäni ettei luokanopettajuus ollut täysin oma juttuni, unelmasta puhumattakaan. Ja kuten jokainen (toivottavasti) tietää –  intuitio ei koskaan valehtele.

Olen kirjoittanut blogissani väkivaltaisista parisuhteistani, ja tilanteesta jossa päätin pelastaa itseni irtisanomalla silloisen luokanopettajan virkani ja muuttamalla toiselle paikkakunnalle. Jo ennen tuota parisuhdetta olin usean vuoden tuntenut uupumusta luokanopettajan työssä ja miettinyt vaihtoehtoja uudelle uralle. Kuitenkin, itselleni tyypillisesti, ajattelin toistuvasti etten voi tuottaa pettymystä oppilailleni, oppilaideni vanhemmille enkä rehtorille joka oli minut kyseiseen työhön valinnut. Nyt tiedän, ettei ihminen voi elää yhtä ja ainoaa elämäänsä koittaen suojella muita ihmisiä pettymyksiltä. Nyt tiedän myös ettei taloudellinen toimeentulo tuo onnea eikä siten voi olla ainoa asia mitä ihminen päätöksiä tehdessään ajattelee. Raha ymmärrettävästi rajoittaa ihmisen elämää monin tavoin, mutta – minä hyppäsin taloudellisesti tyhjän päälle ja selvisin; asioilla on taipumus järjestyä. Hain ja pääsin Ikaalisten artistivalmennukseen toteuttamaan jo pikkutytöstä saakka sisälläni kytenyttä haavetta musiikista (olin muuten vilpittömän yllättynyt saadessani tiedon pääsystä koulutukseen – jälleen yksi osoitus siitä ettei omaa itseä pitäisi koskaan aliarvioida; se jos mikä estää tavoittelemasta omia unelmia). Väkivaltaisessa suhteessa eläessäni tunsin monesti etten ikinä, ikinä, pääse pakoon ja turvaan, mutta niin vain pääsin. Oli kuin hyökyaalto olisi pyyhkäissyt ylitseni ja ylleni olisi avautunut häikäisevän kirkas aurinkoa tulviva taivas. Hetki oli huikea ja olin pakahtua helpotuksesta ja onnesta. Olin vapaa, olin toteuttamassa unelmaani. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ajatellut ketään muuta kuin itseäni. 

Olen kirjoittanut pikkytytöstä saakka – ensin satuja, sitten runoja, myöhemmin laulujen tekstejä. Olin aina ajatellut ja kokenut etten osaa säveltää kirjoittamiani tekstejä, ja monesti pyysinkin ystäviäni säveltämään niitä. Kuitenkin, Ikaalisten artistivalmennuksessa sävelsin vuodessa noin kolmekymmentä kappaletta. Taito oli koko ajan ollut minussa, se vain odotti oikeaa hetkeä päästä ulos. Hetkeä kun en joutunut miettimään muita ihmisiä ja huolehtimaan muista ihmisistä. Hetkeä kun sain tilan ja vapauden antaa energiani ja inspiraationi virrata vapaana ja rauhassa. Osa tekemistäni kappaleista sai jopa kilpailu- menestystä. Osa päätyi omakustanne-albumille, kiitos ihanan ystäväni joka oli selkäni takana hakenut taiteilija-apurahaa ja halusi käyttää sen yhteistyö-projektiin kanssani. Osallistuin niinikään muutamiin laulukilpailuihin (minä joka olen ollut aina aivan toivoton jännittäjä ja vierastanut kaikenlaista kilpailemista), pärjäten niissäkin. Sisulla, tahdonvoimalla ja uskolla (en sillä neljän sentin Jekulla, minkä olin paniikissa piilottanut käsilaukkuuni mutta mikä myös sinne jäi).

Ikaalisista valmistuttuani perustin toiminimen (toimialana musiikki, tarkemmin sanottuna laulun ja pianonsoiton opetus, ja keikkailu) – minä jolla ei ollut mitään kokemusta yrittäjyydestä eikä myöskään lähipiirissäni ketään joka olisi voinut auttaa ja neuvoa. Minulle myönnettiin sekä starttiraha että yrittäjälaina, osin varmaan siitä syystä että panostin yritys-suunnitelmaani lähes gradun lailla (en toki ajallisesti mutta mitä tulee perusteellisuuteen ja huolellisuuteen). Hankin toimitilan ja välineistöä, suoritin markkinointia, hommasin vakuutuksia. Sain kuin sainkin asiakkaita, vaikka aloitin toiminnan paikkakunnalla jonne olin vasta muuttanut ilman minkäänlaisia suhteita mihinkään suuntaan. Tein myös omaa keikkaa säännöllisesti; minusta tuli kuin tulikin muusikko. Toimin yrittäjänä kolmisen vuotta nauttien joka hetkestä. Ja kyllä – sain leivän pöytään ja sain laskut maksettua. Pärjäsin. Jossain kohtaa taloudellinen epävarmuus alkoi kuitenkin hiipiä olkapäälle jatkuvaa pientä huolta aiheuttavaksi peikoksi. Kaipasin arkeeni säännöllisyyttä ja turvaa. Kaipasin myös työyhteisöä ja kollegiaalista tukea. Niinpä aloin selailemaan Mollin sivuja, enkä ollut uskoa silmiäni kun näin siellä (käsitykseni mukaan suhteellisen harvinaisen) ilmoituksen, jossa kansalaisopisto haki opettajaa erilaisiin musiikin kursseihin. Työn sisältö oli käytännössä sama kuin mitä olin yrittäjänäkin tehnyt, nyt vain toisen palkkalistoilla. Työhön kuului sama luovuus, vapaus, vaihtelevuus ja itsenäisyys kuin yrittäjyyteenkin. Sain paikan. Ensi syksynä aloitan jo kuudennen työvuoteni tässä samaisessa opistossa. Työni on palkitsevaa, se on kivaa, toisinaan jopa rentouttavaa. Pääsen käyttämään siinä juuri omia vahvuuksiani. Ennenkaikkea: se on minua.

Tällä hetkellä olen siis unelmatyössäni, asun unelma- asunnossani ja olen parisuhteessa joka on unelmieni täyttymys. Kaikki asioita, joista nuori minä ei edes uskaltanut haaveilla. Asioita, jotka tuntuivat mahdottomilta. Toki elämäni varrelle on mahtunut myös monta pienemmän ”mahdottoman” muuttumista mahdolliseksi, kuten se, että opin juomaan kahvin ilman kermaa (makuaistilla kestää noin kaksi viikkoa tottua, kokeilkaa vaikka!), entisöimään huonekaluja sekä viimeisimpänä tänä kesänä hoitamaan kukkia (kyllä – 43 vuotta olen tappanut kaikki kukkani, kunnes tänä kesänä perehdyin asiaan ja nyt meillä kukoistaa niin orvokit, ruusut kuin amppelitkin). En olisi ikinä uskonut.

Onpa vielä myös kaksi muuta ihmettä, jotka sattuivat kohdalleni ihan hiljattain. Toinen liittyy blogiini, toinen yksityiselämääni, ja niin ärsyttävää kuin tällainen vihjailu onkin pystyn kertomaan niistä vasta myöhemmin. Kuitenkin, ne jos jotkin osoittavat: mikään ei ole mahdotonta. 

Toivon tämän tekstin valavan uskoa muutokseen, mahdottomuuksiin ja ihmeisiin sinulle, joka juuri nyt tuskailet liian raskaalta tuntuvan työn oravanpyörässä, sinulle joka olet löytänyt itsesi onnettomasta parisuhteesta, sinulle joka olet jo melkein menettänyt uskosi oppia uuden taidon tai päästä vanhasta (pahasta) tottumuksesta pois, sinulle joka räpiköit saavuttaaksesi jonkin vielä nyt kaukaiselta tuntuvat unelman, ja sinulle joka odotat ihmettä tapahtuvaksi ihan minkä tahansa asian suhteen!

Ps. kommenttiboxiin saa kirjoittaa pieniäsuuria selviytymistarinoita ja ihmeitä- voimaksi ja valoksi meille kaikille!