Päiväkoti – siunaus vai kirous?

Poikamme aloitti päiväkodin osa-aikaisesti viime syksynä, juuri 2,5 vuotta täytettyään. Ensimmäisenä päiväkoti-päivänään hänet laitettiin nukkumaan kerrossängyn yläpetiin – vastoin kaikkia suosituksia, niiden mukaan aikaisintaan 3-vuotiaana lapsi voi nukkua yläpedissä – josta hän tippui lattialle saaden useita mustelmia eri puolille kehoaan. Säikähdys oli kova (sekä lapsella että vanhemmilla). Muutamaa viikkoa myöhemmin poikamme putosi päiväkodin penkiltä lyöden otsansa voimakkaasti penkin kulmaan. Hän oli kuulema noussut penkille seisomaan ja kurkottanut jotain lokerostaan. Aivotärähdyksen oireita seurattiin, mojovalla kuhmulla&mustelmalla onneksi selvittiin. En oikein ymmärrä kyseistä tapahtuma-kulkua. Kotona lapsemme ei tuon ikäisenä ollut vielä koskaan noussut millekään tuolille seisomaan. Hän ei vieläkään erityisemmin pidä kiipeilystä, ja on luonteeltaan muutoinkin enemmän varovainen ja rauhallinen, kuin ”koheltaja”. Väkisinkin tulee mieleen oliko henkilökunnalla kenties liian kiire – tai oliko henkilökunnassa vajausta – eivätkä he ehtineet auttaa poikaa saamaan lokerosta haluamaansa. Ymmärrän hyvin sen ettei päiväkodissa voi välttyä pikku-havereilta, eivätkä työntekijät pysty näkemään ja estämään jokaista vaara-tilannetta. Lapsi voi kompastua tai liukastua juostessaan, hän voi törmätä kaveriin, tai vaikka tipahtaa vahingossa kiipeilytelineeltä. Meidän pojallemme sattuneiden tapaturmien kaltaiset onnettomuudet pitäisi mielestäni kuitenkin pystyä ehkäisemään.

Onnettomuuksia ei ole – toistaiseksi – sattunut enempää (en laske pieniä mustelmia, haavoja tai kuhmuja – niitä on kyllä tullut ihan tarpeeksi). Lapsen hyvinvoinnista huolehtimisessa on kuitenkin toistuvasti ollut puutteita. Koko viime syksyn ajan ja vielä alkuvuodestakin lapsi kotiutui päiväkodista lähes poikkeuksetta kakat housussa. Mainitsimme asiasta henkilökunnalle useita kertoja. Kakan haistoi (tuulen mukana) jo metrien päässä lapsesta. On aika epämukava ajatus, että lapsemme on joutunut toistuvasti ulkoilemaan ehkä tunninkin verran likaisella vaipalla. Tämän lisäksi hänellä on ollut useita kertoja kotiin haun yhteydessä kasvot yltä päältä kurassa/hiekassa, vaatteet päällä nurinpäin, heijastinliivi auki vain puolittain päällä, sekä vaatetus sen hetkiseen säätilaan nähden sopimatonta (olen aina huolehtinut siitä että lapsella on koko ajan reilusti monenlaista niin sisä-kuin ulkovaatettakin lokerossaan). Erityisen ikävä oli eräs helteinen iltapäivä pari viikkoa sitten kun hain lapsen päiväkodin pihalta ja hän oli silminnähden läkähtymis-pisteessä – iho nahkea, posket tulipunaiset ja koko olemus aivan uupunut. Kannoin pojan autoon, annoin hänelle välittömästi vettä ja riisuin turhat vaatteet pois päältä. Kotiin päästyämme poika ei jaksanut seistä lainkaan, vaan halusi koko ajan istua sylissä. Hän oli myös kovin itkuinen ja ärtyisä. Jalkapallo-treeneistä jouduimme lähtemään pois ensi-minuuteilla, koska lapsi ei jaksanut kuin istua varjossa kentän laidalla. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta ilmeisesti kyseessä oli lievä auringonpistos. Päiväkodin pihalla ei ole minkäänlaista varjopaikkaa (muuta kuin rakennuksen katoksen alla asfaltilla). Aurinkoisella säällä lapset joutuvat käytännössä leikkimään koko ajan auringossa. Paahteinen piha ei ole kyseisen päiväkodin ainoa turvallisuus-riski. Olen ihmetellyt sitä, että vasta 2-vuotiaiden lasten ryhmätila sijaitsee rakennuksen toisessa kerroksessa, pitkien kiviportaiden päässä. Kulkuväylät varsinkin naulakoiden yhteydessä ovat ahtaat. Matalalla sijaitsevia teräviä kulmia löytyy sieltä täältä.

Edellämainittujen asioiden lisäksi huolta ja harmia on aiheuttanut se, ettei lapsemme saa nukuttua hoidossa päiväunia – koskaan. Kotona hän nukkuu joka päivä 2-3 tuntia, joten päivälevolle on selkeä tarve. Ymmärrän ettei olosuhteet nukkumiselle välttämättä ole päiväkodissa yhtä ihanteelliset kuin kotona (missä poikamme nukkuu pimeässä ja hiljaisuudessa, aikuisen läheisyydessä nukahtaen). On silti outoa ettei uni tule päiväkodissa edes joskus, edes hetkeksi aikaa (vaikka lapsi on kuulema lepohetken aikaan väsynyt ja makaa nukkarissa rauhallisesti paikoillaan). En voi välttyä ajatukselta että nukkarin täytyy olla jollain tapaa levoton. Aikuisilla kenties kiire, eivätkä he ehdi silittelyin tms. auttamaan lasta nukahtamaan. Kuulin myös että nukkarissa soi toisinaan ”uni-musiikki”. En itsekään pystyisi nukahtamaan musiikin,  rauhallisenkaan, soidessa. Päiväkoti-päivien jälkeen lapsemme on usein aivan yliväsynyt, itkuinen ja kärttyinen. Nämä illat ovat raskaita koko perheelle.

Päiväkodin aloitus on ollut perheessämme kovin huolentäyteinen. Odotin päiväkodin tuovan helpotusta arkeen, mutta on käynyt lähes päinvastoin. Usein olen ollut helpottuneempi niinä aamuina kun lasta ei ole tarvinnut viedä hoitoon. Nurinkurista. Oman iltapainotteisen työni vuoksi olen/olisin usein pystynyt hoitamaan lasta päivisin myös itse. Kotona hänellä on luonnollisesti kaikki hyvin. Puuhaamme samankaltaisia asioita kuin päiväkodissakin – piirrämme, muovailemme, maalaamme, pelaamme, leikimme, musisoimme ja ulkoilemme. Olen opettanut lapselle numeroita ja kirjaimia. Satuja luemme kolmesti päivässä, joten tietoa luonnosta, eläimistä, kulkuneuvoista, yhteiskunnasta – ylipäätään maailmasta ja elämästä – kertyy. Kotona saa hyvät unet, ja ikätasoista seuraa löytyy niin halutessamme naapurustosta. Kotona lapselle ei ole koskaan sattunut putoamis-onnettomuuksia, ja hyvin vähillä kolhuilla ollaan muutoinkin selvitty. Niinpä päiväkotiin vieminen on toisinaan tuntunut suorastaan pahalta ja jotenkin epäluonnolliselta. Lapsi ei ole koskaan vastustanut hoitoon lähtemistä, muttei myöskään ole ollut siitä (erityisen) innostunut tai iloinen.

Toki positiivistakin löytyy. Yksittäiset hoitajat ovat olleet ihania, sydämellisiä ja luottamusta herättäviä. Päiväkodissa on kivoja kavereita – erityisen tärkeitä naapureidemme lapset. Poika on oppinut  itsenäistä riisumista ja pukemista, sekä lähestulkoon kuivaksi. Toki hän on oppinut paljon muutakin – varmasti myös sellaista minkä oppiminen kotona olisi sujunut hitaammin. Retkipäivät ovat olleet mukavia. Ruoka on maistunut lapselle hyvin, ja hänen makutottumuksensa ovat taatusti monipuolistuneet (kotona kun syömme lähes joka viikko samaa ”ruokalistaa” – makaronilaatikkoa, pinaattilettuja/keittoa, kalapuikkoja, jauhelihakastiketta, perunamuusia ja kanapastaa). Päiväkoti on opettanut lasta luottamaan muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiin. Hän on – kuulema – ollut päiväkodissa lähes aina iloinen ja hyväntuulinen, tanssivainen, huumorintajuinen ja höpsöttelevä oma itsensä, kaikkien kaveri. Uskon että poikamme on ollut tärkeä monelle päiväkodin lapselle ja aikuisille. Hän on saanut ja antanut rakkautta. Tämä lämmittää ja koskettaa äidin sydäntä aivan erityisesti.

Arvostan suomalaista päiväkoti-järjestelmää paljon, ja tiedän sen olevan monen perheen arjen todellinen pelastus. Arvostan varhaiskasvatusta, ja itsekin kasvattajana (myös päiväkodissa työskennelleenä) uskon ymmärtäväni niin alan haasteita kuin hienouttakin. Arvostan päiväkotien opettajia ja hoitajia, joista varmasti suurin osa tekee työtään  sydämellä ja korkealla työmoraalilla. Epäkohtia on kuitenkin valitettavan paljon. Huonoa johtajuutta, huonoa työhyvinvointia, pätevän henkilökunnan puutetta, sijais-kierrettä, turvallisuuteen liittyviä ongelmia, ja niin edelleen. Meidänkin pojan kohdalla em. asiat ovat olleet keskeisessä roolissa ongelmien taustalla. Ei niin kivoja juttuja on sattunut eniten juuri silloin kun vakituinen henkilöstö on ollut vajaa.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on – varsinkin nykyisin, edelläkuvaamani johdosta – se, että pienen (ainakin alle 3-vuotiaan) lapsen paras paikka on kotona. Hän ei vielä ”tarvitse” päiväkotia, sen sosiaalista tai virikkeellistä tai opetuksellista antia. Pieni lapsi ei vielä osaa vuorovaikutteisia leikkejä. Pikkulapsi-aika kuluu nopeasti –  ”laitosmaisuuteen” ehtii aivan hyvin kasvaa myöhemminkin. Oman perheen ja omien aikuisten läheisyyttä ja rakkautta ei voi tankata liikaa silloin kun on pieni. Kodin turva ja lämpö varhaislapsuudessa on se mikä lasta kannattelee tulevaisuudessa kaikkein parhaiten.

Jos meille tulisi toinen lapsi hoitaisin hänet, vaikka väkisin, kotona ainakin 3- vuotiaaksi saakka. Mieluusti pidempäänkin. Saisinhan tuolloin myös itse enemmän aikaa kaikkein kalleimpani kanssa.

Se aika kun on joka tapauksessa liian vähäinen.

Ps. Tämä asia on herättänyt ja tulee herättämään paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Mitä mieltä sinä olet?

Pps. Ymmärrän sen ettei monessakaan perheessä ole mahdollisuutta valita. Ja sen, että oma kokemuksemme varhaiskasvatuksesta on vain yksi tuhansien joukossa.

perhe lapset oma-elama
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.