Pyrkimys hyvään riittää
Kirjoitan tämän tekstin myös muistutuksena itselleni. Ihminen haluaa monesti olla hyvä jossain – tehdä hyvin – mutta aina se ei onnistu, tai vaatii suorastaan epäinhimillisiä ponnisteluita. Tuolloin itseäni auttaa ajatus siitä, että pyrkimys hyvään riittää. Jo se kertoo minulle, että olen oikealla tiellä. Huolestuttavaa ja huonoa olisi se, jos en edes yrittäisi. Tai jos en edes ajattelisi. Sitä, minkälainen olen.
Pyrkimys hyvään riittää uusperheessä (jollaisessa itsekin elän). Olen huomannut raskausaikana olleeni perheessämme välillä poissaoleva- ja tuntenut siitä huonoa omatuntoa. Kunnes tajusin, että kyseessä on täysin luonnollinen, biologiaan ja hormoneihin perustuva reaktio. Olen luultavasti alitajuntaisesti halunnut suojella sekä itseäni että sisälläni kasvavaa lasta suunnaten energiani meidän kahden hyvinvointiin. Alkuraskaudesta olin poissaoleva pahoinvoinnin vuoksi. Kun taas myöhemmin tein töissä pitkää päivää (syöden nälkäisenä hätäisiä eväitä autossa ja mitaten kiireessä verensokereita parkkipaikalla), ja tulin kotiin väsyneenä halusin vetäytyä saadakseni levon itseäni ja vauvaa varten (ja pitääkseni näin stressitasot mahdollisimman matalina). Nyt äitiyslomalla ja kotona ollessani en enää olekaan ollut poissaoleva, sillä tunnen itseni ja oloni koko ajan hyväksi, rentoutuneeksi ja levänneeksi. Energiaa riittää muuhunkin kuin sikiön hyvinvoinnista huolehtimiseen. Toki uusperheessämme on ollut joskus haastavia tilanteita myös ennen raskauttani, vaikkakin yleisesti ottaen olemme mielestäni pärjänneet hyvin. Haluaisin rohkaista kaikkia uusperheessä eläviä armollisuuteen itseään kohtaan – erilaisten kulttuurien, tapojen, tottumusten ja toimintamallien sekamelskassa yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Jokainen joutuu joustamaan ja tulemaan vastaan – kuin myös välillä luopumaan jostain itselleen tärkeästä. Uusperheessä ei tarvitse voittaa vuoden parhaan äiti- tai isäpuolen titteliä. Pyrkimys hyvään riittää. Toki tämä pätee ihan kaikkiin perhe-muotoihin.
Pyrkimys hyvään riittää muissakin ihmissuhteissa, jotka eivät useinkaan ole pelkästään yksinkertaisia. Joskus joudumme vetämään rajoja energiaa vievien ihmisten edessä, ja se voi tuntua pahalta (varsinkin silloin jos nuo ihmiset ovat samaa verta ja välien ”kuuluisi” näin ollen olla tietynlaiset). Joskus ystävyyssuhteissa kasvetaan erilleen, ja joskus parisuhteessa joutuu tinkimään vaatimuksistaan itseään kohtaan koska on vain yksinkertaisesti väsynyt tai ei tietyllä hetkellä pysty parempaan. Pyrkimys hyvään riittää tuolloinkin. Se, ettei halua tietoisesti satuttaa toista ja se, että osaa selittää omaa käytöstään ja pyytää tarvittaessa anteeksi.
Pyrkimys hyvään riittää vanhemmuudessa. Olen kirjoittanut tästä blogissani aiemminkin, eikä asia oikeastaan sen seikkaperäisempiä selittelyitä kaipaa. Vanhemmuuden vastuu on suuri, sillä lapsi on aina haavoittuvainen ja aina suojeltava. Vanhemman pitää suojella lastaan omilta taakoiltaan ja kipukohdiltaan. Vanhemman pitää olla aikuinen lapsen saadessa olla lapsi. Muutoin vanhemmuus on mielestäni hyvin yksinkertaista – rajoja, rakkautta ja läsnäoloa. Mitä sen taas mielestäni ei tarvitse olla, on päivittäisiä tuntikausien touhuiluja pulkkamäessä tai huvipuistossa, loputonta yhteisten aktiviteettien ja elämysten riemujuhlaa, suureellisia lastenkutsuja ja toistuvia kissanristiäisiä milloin minkäkin ”merkkipaalun” vuoksi, miljoonia harrastuksia, tiptop – kotia, tai ylipäätään sitä että vanhempi olisi aina jaksava, reipas ja pirteä. Itse aion äitinä olla joskus myös herkkä ja väsynyt ja huonotuulinen ja mukavuudenhaluinen ja laiska ja vapauden&oman ajan- kaipuinen. Ainakin.
Pyrkimys hyvään riittää työelämässä. Työn ei kuulu olla ihmisen elämän keskipiste tai tärkein asia. Pyrin itse työelämässä monta vuotta täydellisyyteen. Halusin olla täydellisesti oppilaideni ja vanhempiensa tavoitettavissa, halusin pitää täydellisiä oppitunteja, ymmärtää ja joustaa täydellisesti, järjestää täydellisiä tapahtumia, ja olla täydellisen pirteä ja ihana opettaja. Huhuh, pelkkä edellämainitun kirjoittaminenkin saa väsymään. Ihmisen arvokkuus ei tule suorituksista. Olemme arvokkaita vaikka emme tekisi yhtään mitään. Nykyisin minulle riittää työelämässä se, että yritän parhaani. Jos pystyn katsomaan itseäni peiliin jokaisen työpäiväni jälkeen tiedän tehneeni niin.
Pyrkimys hyvään riittää tulevalle lapselleni. En tiedä vielä mitään lapseni persoonallisuudesta, sen vahvuuksista ja haasteista. Lapseni saa kuitenkin olla juuri sellainen kuin hän on. Ainoa asia mitä aion häneltä vaatia on pyrkimys hyvään. Tämä tarkoittaa parhaansa yrittämistä kaikessa siinä mitä tekee – se riittää. Haluan lapseni tekevän koulutyönsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti, osallistuvan kotitöihin ikätasonsa mukaisesti, ja kohtelevan kaikkia ihmisiä reilusti, kauniisti ja kunnioittaen – nämä taidot ovat tärkeää valmentautumista koko myöhempää elämää varten. Sensijaan kokeista ei tarvitse tulla kymppejä (vaikka olenkin itse ollut ”kympin tyttö”), harrastuksissa ei tarvitse loistaa, ja persoonaltaan lapseni saa olla juuri niin ainutlaatuinen ja erityinen kuin hän on. Lapseni saa pelätä, hän saa olla herkkä ja hassu ja epätäydellinen, ja välillä ”epäonnistua”. Kunhan sydän on paikallaan. Kunhan hän yrittää parhaansa.
Aina ei tarvitse onnistua. Aina – jos koskaan – ei tarvitse olla täydellinen.
Ja joskus saa olla ihan paska.
Ps. Sain tänään tulppaaneja (kuvissa) sekä mieheltäni että oppilaaltani. Ne kertokoot siitä, että olen ollut riittävän hyvä kumppani ja riittävän hyvä ope. Juuri kuten olen pyrkinytkin.