Se mihin uskon ja mitä olen – vaikka muut ei uskoisi tai olisi
Joku kysyi minulta joskus että olenko tosissani näissä blogi- ym. kirjoituksissani kun ne ovat niin kaunosieluisia. Kyllä olen. Tosissani. Ihan ja täysin. Koska sellainen- tällainen – minä olen. Uskon kauneuteen ja siihen että asioista ajatellaan kauniisti. Uskon lapsenomaiseen- ja mieliseen tapaan ajatella asioita. Olen itse asiassa sitä mieltä että jokaisen ihmisen olisi hyvä aina aika ajoin miettiä sitä minkälainen on ollut lapsena. Aikaa ennenkuin on oppinut miettimään ja murehtimaan sitä mitä muut ajattelevat. Ennenkuin on oppinut pelkäämään hylkäämistä tai ei- hyväksyntää. Ennenkuin on tajunnut yhteiskunnan ns. normeista tai odotuksista yhtään mitään. Ennenkuin on oppinut olemaan ”asiallinen” ja ”järkevä”. Uskon että jokainen meistä on ollut lapsena aidoimmillaan ja kaikista eniten oma itsensä. Itse muistan olleeni aurinkoinen, hassutteleva ja tosi herkkä. Noita asioita haluan itsessäni vaalia- aurinkoa, hymyä ja kyyneleitä.
Uskon ystävällisyyteen. Siihen että on ystävällinen silloinkin kun muut ei ole- silloin se on kaikista vaikeinta mutta kaikista tärkeintä. Yritän ajatella niin että jonkun epäystävällisyys johtuu huonosta päivästä tai ihmisen omasta pahasta olosta – niihin parasta lääkettä on se että on itse ystävällinen. Joskus joudun olemaan ystävällinen hammasta purren ja itsehillintäni äärimmilleen venyttäen. Silti uskon sen kannattavan. Haluan jättää toisten ihmisten elämään ja tähän maailmaan mieluummin kauniin kuin ruman jäljen.
Uskon aitouteen. Siihen että on mieluummin aito kuin vaikkapa vahva, reipas, tyyni, hillitty, nokkela, itsevarma, uskalias, rationaalinen tai ”cool”. Ihmisillä on hirveästi rooleja ja maskeja joiden takaa he elävät elämää. Moni yrittää jatkuvasti todistella ympäristölleen jotain, kiillottaa kuvaansa, herättää ihastusta, elää kiiltokuva- elämää. Kuitenkin ihminen on mielestäni kaikkein rakastettavin aitona ja paljaana. Omituisena, heikkona, hassuna, epätäydellisenä ja epävarmana. Sellaisia ihmisiä minä itse rakastan.
Vielä uskon positiiviseen energiaan. Maailma on – ikävä kyllä ja todella valitettavasti- jo valmiiksi aika musta paikka, se ei kaipaa pimeyttä enää yhtään enempää. Ei tulevan murehtimista, ei pirujen maalaamista seinille, ei sen valittamista minkä on itse valinnut, ei pahimman mahdollisen pelkäämistä, ei kauhukuvien maalailua, ei pessimismiä ja pelottelua, ei itsesäälissä ja uhrin asemassa vellomista, ei pikku- asioista kinaamista, ei verenpaineen nostatusta kaikesta mahdollisesta stressaamalla ja hermostumalla. Maailma kaipaa syvään hengittämistä, hymyilyä ja luottamusta siihen että kaikki on jos ei täydellisesti niin ihan hyvin. Positiivinen energia ja valo ruokkii itse itseään.
Ja se mihin en usko on tuomitseminen. Ihminen ei ole kenenkään herra. Mielestäni jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, tehdä ihan mitä tahansa haluaa, rakastaa ketä tahansa, elää juuri niinkuin lystää- kunhan ei tee pahaa toisille. Hirveän yksinkertaista. Kunhan ei tee pahaa.
Välillä on vaikeaa olla sellainen kuin oikeasti on ja pysyä uskollisena itselleen. Välillä se on hengästyneenä ja voipuneena vastavirtaan uimista. Mutta – minä uin vaikka vasten virtaa jos se on sitä mihin minä itse uskon. Pidäthän sinäkin kynsin ja hampain kiinni SINUSTA. Kukaan muu ei ole sellainen kuin sinä. Sinua ei ole toista.
ps. Jollekin yllä kirjoittamani on ehkä lässynläätä- minulle se ei ole.
Minä olen tosissani.
