Sinä synnyit
Suhtauduin koko raskausajan niin tulevaan synnytykseen kuin äidiksi tulemisen konkretisoitumiseenkin pääosin luottavaisin, positiivisin ja onnellisin mielin. Pelko ei vallannut mieltäni missään kohtaa- olin jopa yllättynyt siitä kuinka tyynenä oloni pysyi. Aina sektiota edeltävään päivään saakka. Tuolloinkin heräsin hyvillä ja rauhallisin mielin, mutta mitä lähemmäksi h-hetki alkoi tulla sitä levottomammaksi mieleni muuttui. Tunsin pelkoa jota en ollut tuntenut koko raskausaikana. Pelkoa jonka edessä oloni oli yhtäkkiä hyvin pieni, suorastaan lohduton. Pelkäsin sektiota (ensimmäistä kirurgista toimenpidettä elämäni aikana). Pelkäsin sen muutoksen valtavuutta ja kokonaisvaltaisuutta kun lapsi ei enää olisikaan sisälläni vain ajatuksina ja tuntemuksina, vaan ihan oikeasti lihaa ja verta jokapäiväisen elämämme joka hetkessä. Itkeskelin ja nyyhkytin koko illan. Luulen noissa kyyneleissä purkautuneen koko kuluneen yhdeksän kuukauden henkisen kuorman, jota olin niin urheasti kantanut. En nimittäin muista itkeneeni kertaakaan aiemmin koko raskauteni aikana (muuta kuin liikutuksesta), vaikka olin joutunut pelkäämään monia asioita erilaisiin riskiryhmiin kuulumiseni vuoksi. Luulen, että sektiota edeltävän päivän itkut ja pelon tunteet olivat jotain mitä minun oli hyvä ja tarpeellista tuntea. Luulen niiden valmentaneen minut tulevaan. Antaneen tilaa puhtaalle onnelle, jonka suuruudesta minulla ei vielä tuolloin ollut kuin pienen pieni aavistus.
Sektio oli itselleni hieno kokemus. Saimme mieheni kanssa valmistautua siihen sairaalassa rauhassa kahden, omassa huoneessa, ruhtinaalliset neljä tuntia. Kiireettömyys tuntui itselleni tärkeältä. Leikkaussaliin minut vietiin ennen miestäni – viimeinen halauksemme oli kaunis, herkkä ja kyyneleinen. Leikkaussali kirkkaine valoineen hiukan hätkähdytti, mutta saumattomasti yhteen toiminut leikkaustiimi (yllättävän suuri) sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Jokainen lääkäreistä ja hoitajista esittäytyi minulle henkilökohtaisesti ja kertoi selkeäsanaisesti oman roolinsa tilanteessa. En tuntenut sektion missään vaiheessa minkäänlaista kipua enkä edes minkäänlaisia vähänkään epämiellyttäviä tuntemuksia. En tuntenut mitään. Pelkkää luottamuksensekaista jännitystä. Koko toimenpide oli ohi muutamissa minuuteissa, joiden jälkeen näimme ensin lapsemme vain vilaukselta (epätodellinen, huikea hetki) mutta hyvin pian hän pääsi toiveemme mukaisesti ihokontaktiin mieheni rinnalle. Samalla hetkellä yletyin itse juuri ja juuri kurottamaan käteni kohti vastasyntynyttä lastamme ja tunsin hänen pehmeiden sormiensa puristuvan lujasti etusormeni ympäri. Kuumat kyyneleet vierivät pitkin kasvojani. Minun lapseni. Meidän perhe. Onni.
Annoin synnytyskokemukselleni yhdeksän pistettä kymmenestä. Synnytystä seuraavat päivät osoittautuivat kuitenkin elämäni järkyttävimmiksi syystä että sain leikkauksesta vakavan komplikaation. Onneksi en tiennyt kohtaloani etukäteen, ja onneksi tapahtunut on enää vain muisto (jonka uskon vahvistaneen minua ja miestäni sekä yhdessä että erikseen). Kirjoitan kokemastani myöhemmin erillisen postauksen syystä etten halua sotkea sitä elämäni kauneimpiin hetkiin. Mielessäni ja sydämessäni lapseni syntymä oli täydellinen hetki. Se mitä tapahtui jälkeenpäin ei liity itse synnytykseen, eikä varsinkaan lapseeni, mitenkään. Onneksi.
Rakkauden määrää omaa lasta kohtaan on vaikea, lähes mahdoton, kuvata. Yritän silti. Se rakkaus on ääretöntä ja kaikkien sanojen ulkopuolella. Se on niin syvää ettei sitä voi selittää tai mitata. Niin voimallista että se tekee kipeää. Niin roihuavaa että omaa lastaan ikävöi joka sekunti vaikka olisi hänen vieressään. Se on pakahduttavaa, järisyttävää ja kaiken muun – ihan kaiken- toisarvoiseksi tekevää. Se on tunne siitä, ettei enää ikinä halua mennä töihin. Ettei enää ikinä halua mennä minnekään. Ettei enää ikinä halua tehdä mitään muuta kuin hoitaa itse omaa lastaan, joka päivä. Ettei menettäisi hänen lapsuudestaan sekuntiakaan. Ettei menettäisi hänestä sekuntiakaan. Allaoleva kuva ei ole itsestäni millään tapaa edustava mutta kaikin tavoin aito poskillani vieriviä kyyneleitä myöten. Olen kuvassa aamulla juuri heränneenä ja lapseni imettäneenä. Hän nukahti rinnalleni, jolloin aloin selata puhelimella Youtubea miettien tulevia ristiäis-kappaleita. Korvissani alkoi soida Aerosmithin I don’t want to miss a thing, sillä kyseisen laulun sanat kuvaavat juuri sellaista rakkautta mikä on pakahduttanut itseni kuluneina päivinä. Laulun sanat löydät tämän postauksen lopusta.
En ole kokenut aikaa lapsen syntymän jälkeen millään tavoin raskaaksi. Mitkään pelkoni eivät ole toteutuneet. Lapseni itku on mielestäni ihanan kuuloista ja hänen itkevät(kin) kasvonsa kauniit. Mikään väsymys ei haittaa minua. Hermoni ja pinnani joustaa loputtomiin lapseni edessä. Nautin joka hetkestä hänen kanssaan ja lähellään. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa miten helposti tai vaikeasti kaikki on sujunut (sillä pelkästään helppoa ei meilläkään ole ollut). Kaiken vain kuuluu olla juuri näin juuri nyt. Tunnen pelkkää puhdasta rakkautta. Tällä en tarkoita vaaleanpunaista hattaraa vaan jotain paljon väkevämpää. Tarkoitan sateenkaareen kaikkia värejä joista mitään en jättäisi pois. Tarkoitan elämässä kaikkein tärkeimmän kristallisoitumista. Tarkoitan valtameren verran puhdasta onnea ja kiitollisuutta. Sen äärellä väsymys tai muu raskaalta tuntuva on vain pieniä pisaroita.Tämä ei ole vauvakuplaa vaan totisinta- ja todellisinta- totta. Ei haurasta höttöä vaan lujaa kuin graniitti.
Huomionarvoista ja ihmeellistä on se, että oloni on yhä epätodellinen. Ensin luulin epätodellisen olon päättyvän ensimmäiseen ultraan, sitten toiseen, sitten kolmanteen. Lopulta luulin sen päättyvän synnytykseen. Muttei se ole päättynyt vieläkään. En vieläkään voi uskoa silmiäni sinut nähdessäni, en korviani sinut kuullessani. Nipistän itseäni yhä vieläkin. Loppuukohan tämä epätodellisuuden tunne koskaan?
Sinä synnyit ja muutit maailmani. Riisuit minut turhasta, paransit pahasta. Sinä ihmeeni, valoni ja rakkauteni – kiitos kun tulit.
I could stay awake just to hear you breathing
Watch you smile while you are sleeping
While you’re far away and dreaming
I could spend my life in this sweet surrender
I could stay lost in this moment forever
Every moment spent with you is a moment of treasure
Don’t want to close my eyes
I don’t want to fall asleep
’Cause I’d miss you baby
And I don’t want to miss a thing
’Cause even when I dream of you
The sweetest dream will never do
I’d still miss you baby
And I don’t want to miss a thing
Lying close to you, feeling your heart beating
And I’m wondering what you’re dreaming
Wondering if it’s me you’re seeing
Then I kiss your eyes
And thank God we’re together
And I just want to stay with you in this moment forever
Forever and ever
I don’t want to close my eyes
I don’t want to fall asleep
’Cause I’d miss you baby
And I don’t want to miss a thing
’Cause even when I dream of you
The sweetest dream will never do
I’d still miss you baby
And I don’t want to miss a thing
I don’t want to miss one smile
And I don’t want to miss one kiss
And I just want to be with you
Right here with you, just like this
And I just want to hold you close
I feel your heart so close to mine
And just stay here in this moment
For all the rest of time
Don’t want to close my eyes
Don’t want to fall asleep
’Cause I’d miss you baby
And I don’t want to miss a thing
’Cause even when I dream of you
The sweetest dream will never do
I’d still miss you baby
And I don’t want to miss a thing
