Uskon korkeampaan voimaan – mutta en välttämättä sen määrittelemiseen
Muistan lapsena uskoneeni Jumalaan. Puhuin hänestä Rakkaana taivaallisena isänä. Muistan myös että äitini vei minut ja siskoni pyhäkouluun, ja opetti iltarukouksen. Itse asiassa rukouksia oli kaksi- toinen sänkyni yläpuolella olevassa posliinitaulussa lukeva Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi taivaaseen ota tykösi, ja toinen Minä lapsi pienoinen aamuin illoin rukoilen, pienet kädet yhteen liitän Taivaan Isää aina kiitän. Jälkimmäisestä tuli se rukous jonka luin sängyssäni joka ilta pitkälle teini-ikään saakka. Rukouksen lopuksi lisäsin siihen vielä aina joitain omia pyyntöjä ja kiitoksia. Usein pyysin suojelusta ja kaikkea hyvää läheisilleni. Ja aika usein sitä että matematiikan koe menisi hyvin (matematiikka oli itselleni ainoa vaikea aine koulussa käsityön ja tiettyjen palloilulajien lisäksi). Saatoin myös rukoilla etten saisi mahatautia, sillä se oli (ja on) ainoita juttuja mitä todella pelkään hämähäkkien lisäksi. Joskus muistan rukoilleeni muutoinkin kuin iltaisin, vaikkapa juuri silloin kun pelkäsin kovasti jotain. Muistan että rukoukset auttoivat; ne veivät pelon pois ja toivat rauhan, joskus suorastaan ihmeellisen sellaisen. Vielä muistan että kävimme silloin tällöin joulukirkossa, ja että kuuntelin yläaste-ikäisenä gospelmusiikkia ja osallistuin Maata näkyvissä- festivaaleille. Muistan että lapsenuskoni oli vahvaa ja muistan että uskoin myös ihmeisiin. Yritin joskus kävellä vetten päällä ja lentää (onneksi lentoyritys tapahtui talvella pehmeän hangen yläpuolella), sillä ajattelin että jos oikein kovasti uskoo johonkin niin se on mahdollista. Pikkuhiljaa kun lähestyin aikuisuutta aloin silloin tällöin kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa, ja iltarukouksetkin muuttuivat satunnaisiksi. Olen välillä miettinyt ettei mikään ole helpompaa kuin houkutella turvallisuushakuiset ihmiset uskomaan olevansa turvassa.
Kuitenkin olen myös aikuisena monesti tuntenut korkeamman voiman läsnäolon. Olen monissa asioissa luottanut korkeampaan voimaan. Ja koen monien asioiden tapahtuneen korkeamman voiman kautta. Aika usein olen pyytänyt ystävää lähettämään enkelin olkapäälleni sydänsurun tai muun kivun hetkellä. Joka kerta olen tuntenut nuo enkelit. Olen myös kohdannut elämässä(ni) monta ihmettä, joita ei voi selittää järjellä tai tieteellä. Raskaaksi tulemiseni (44-vuotiaana, ensimmäistä kertaa elämässäni) on yksi niistä. Raskaana ollessani luin joka ilta yhdeksän kuukauden ajan iltarukouksen jossa pyysin sikiölle suojelusta ja varjelusta. Joskus ristin käteni salaa yhteen jo nukkuvan mieheni käsiin. Saimme terveen vauvan. Sektiotani seurasi kuitenkin vakava komplikaatio, mikä olisi voinut (hoitamattomana) olla jopa hengenvaarallinen. Rukoilin sairaalassa ollessani monta kertaa päivässä että parantuisin. Ja parannuinhan minä. Aika usein elämäni aikana olen rukoillut myös muiden ihmisten paranemisen puolesta. Ystäväni, joka sairastui aivokasvaimeen kolmekymppisenä. Äitini, jonka leikkaus aikoinaan epäonnistui ja hän joutui teho-osastolle käyden lähellä kuolemaa. Muistan tuolloin isäni (joka on ehkä vähiten uskonnollinen tuntemani ihminen) kävelleen illalla minun ja siskoni huoneeseen sanoen: ”Oletteko jo rukoilleet iltarukouksen? Voisitte rukoilla että äiti paranisi”. Reilu viikko sitten rukoilin mieheni äidin puolesta, kun hänen leikkauksessaan tapahtui hengenvaaraan ja teho-osastolle johtanut hoitovirhe. Tuolloin myös mieheni rukoili, ainoita kertoja aikuisiällään. Heikolla hetkellä moni meistä rukoilee – tämä kertonee jonkinlaisesta uskosta korkeampaan voimaan.
Kaikki ihmiset joiden puolesta olen rukoillut ovat selvinneet. Toki maailmassa on paljon sairauksia ja onnettomuuksia kohdanneita ihmisiä, jotka eivät selviä- rukouksista huolimatta. Vielä maailmassa on paljon pahaa ja mustaa, mitä on vaikea ymmärtää uskoen samanaikaisesti korkeampaan voimaan.
Joka tapauksessa minä uskon. Uskoni on ennenkaikkea tunne, ei järkiperäinen asia. Tunne lohdusta, tunne turvasta, tunne suojeluksesta, tunne johdatuksesta, tunne rakkaudesta, tunne ihmeestä. En kuitenkaan (enää) koe tarvetta määritellä mikä minun korkeampi voima on. En myöskään koe tarvetta lokeroida uskoani, tai allekirjoittaa kaikkia jos suurintakaan osaa kirkon opeista tai toimintatavoista. Usko- tai uskomattomuus- on mielestäni hyvin henkilökohtainen asia. Usko myös on ja saa olla omannäköistä.
Minun uskoni on vahvimmillaan silloin kun katson lapseni mustikansinisiin silmiin – niihin, jotka ovat kuin enkelin. Myös minä aion opettaa lapselleni iltarukouksen, kuten oma äitini opetti aikoinaan minulle. Mitä lapseni rukouksellaan tekee, sen hän saa itse päättää. Äitinä haluan kuitenkin tarjota lapselleni kaikki mahdollisuudet elämänpolun pehmentämiseen. Omaa polkuani on pehmentänyt usko siihen, etten ole yksin. Usko itseäni suurempaan, suojelevaan voimaan.
Kaikkea tässä elämässä ei tarvitse selittää järjellä. Eikä se mitä sydän sanoo, uskoo ja tuntee ole koskaan väärin.
Ps. Minkälaisia teidän korkeammat voimat ovat – ne jotka tuovat voimaa, rauhaa, lohtua ja luottamusta – ja minkälaisissa tilanteissa olette itse tunteneet korkeamman voiman läsnäolon?
