Uuden vuoden alkaessa en lupaa enkä toivo – vaan yritän pitää itsestäni parempaa huolta
En ole oikeastaan koskaan uskonut uuden vuoden lupauksiin. Itselleen lupaamisessa on aina se sudenkuoppa, että lupaus on harvinaisen helppo pyörtää kun et ole vastuussa kenelläkään muulle kuin itsellesi (vertauksena: jos lupaan jotain lapselleni tiedän etten pysty sitä lupausta pettämään muutoin kuin kuolleen ruumiini ylitse). En usko siihenkään miksi elämän(tapa)muutoksia pitäisi aloittaa suhteessa kalenterivuodenkiertoon. Aina on yhtä hyvä/huono aika muutokselle. Toivomiseen en myöskään erityisemmin usko, onhan se kovin passiivinen keino yhtään minkään saavuttamiseen.
Tämän uuden vuoden ensi metreillä en siis lupaa enkä toivo mitään. Mutta yhtä asiaa olen päättänyt yrittää, tosissani,nimittäin pitää itsestäni entistä parempaa huolta. Itsestä huolen pitäminen pitää sisällään kaiken muun elämässä tärkeän. Ihan kaiken. Silloin kun teet hyvää itsellesi teet suoraan hyvää myös kaikille läheisillesi ja ylipäätään ympärilläsi oleville ihmisille. Perheellesi, ystävillesi,kollegoillesi, asiakkaillesi (minun tapauksessani oppilailleni) ja niin edelleen. Toki olen aina yrittänyt jollain tavoin pitää itsestäni huolta ja viime vuosina myös skarpannut asian suhteen (aloin mm. käymään psykologilla ja hierojalla säännöllisesti), mutta siltikään en ole tehnyt kaikkea mitä voin. Yhä edelleen olen monessa kohtaa laittanut muut ihmiset ja asiat itseni edelle (tämä on osittain tapahtunut tiedostamattomasti ikäänkuin selkärankani ”automaationa”). Tästä yhtenä esimerkkinä on viime kesä, jonka elin ja elimme täysin lapsen ehdoilla. Halusin hänen kokevan kaikkea sitä mitä itse en lapsuuteni lomilla kokenut. Samalla näin ja koin itsekin kotimaastani paljon sellaista mistä en edes tiennyt ennen lapsen syntymää. Kääntöpuolena on se, että oma lomani valui sormien lävitse. Ei yhtään aikuisten reissua, ei lainkaan omaa rentouttavaa tekemistä/olemista. En käytännössä lomaillut lainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja – tajusin tämän vasta jälkeenpäin.
Vauvavuoden aikana sairastuin ekseemaan. En ole koskaan aiemmin kärsinyt minkäänlaisista ihosairauksista. Olen aika varma että henkinen ja fyysinen kuormitus laukaisi ekseeman (onhan stressillä ja ihosairauksilla todistettu yhteys). Ekseema ei ole sairauksista pahin, mutta jokainen kohtalotoveri tietää jatkuvan ihon rasvaamisen olevan vähintäänkin epäkäytännöllistä ja aika työlästä. Kutina ja sen aiheuttamat raapimishaavat ovat ikäviä seuralaisia. Sairastuin vauvavuoden aikana myös unettomuuteen – tai pitäisikö sanoa että minua koko aikuisuuteni vaivannut ”herkkä uni” pahentui potenssiin miljoona. Ennen vauvan syntymää olin pärjännyt ilman nukahtamis-lääkkeitä kymmenisen vuotta, nyt kierre oli jälleen valmis (en nähnyt muuta ratkaisua tilanteessa jossa lapsi herätti noin kymmenen kertaa per yö ja miehen kuorsaus about saman verran). Onneksi sain itselleni aika hyvin toimivan lääkityksen (sellaisen joka ei aiheuta riippuvuutta eikä sivuvaikutuksia), mutta toki lääkkeiden syöminen säännöllisesti joka ilta ei tunnu erityisen mukavalta. Tavoitteena olisi tietenkin luonnollinen uni – hermoston, kehon ja mielen saaminen sellaiseen tasapainoon mikä tämän mahdollistaisi. Toki toivon myös voivani vielä joskus nukkua mieheni kanssa lusikassa perhepedin sijaan, mutta realistisesti ajateltuna tämä ei tule ihan lähitulevaisuudessa tapahtumaan. Ja toisaalta – nautin perhepedistä suunnattomasti.
Viime vuosien fyysinen (osin myös henkinen) kuormitus on aiheuttanut muitakin kropan kremppoja, kuten toistuvia särkyjä raajoissa (soitan työssäni pianoa päivittäin, ja kotona touhuan fyysisiä leikkejä 3- vuotiaan kanssa), sekä ärtyvän suolen oireyhtymään viittaavia vatsavaivoja (olen aina ollut herkkävatsainen ja reagoinut stressiin vatsallani). Miehelläni puolestaan on parin viime vuoden sisään diagnosoitu korkea verenpaine sekä keskivaikea uniapnea. Hän nukkuu cpap-laitteen kanssa ja syö verenpainelääkkeitä. Terveys ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta 48n ikävuoden kilometreillä tämä realiteetti näköjään iskee päin kasvoja lähes jo märän rätin lailla.
Peilikuvani on jo pitkään kertonut etten voi erityisen hyvin. Kroppa välittää vahvasti samaa viestiä. Mieleni on aina ollut aika joustava ja sinnikäs – kehoni ei ole sen yliluonnollisempi kuin kenenkään muunkaan. Tavallaan onneksi. Tunnen päivittäin onnea ja iloa lapsestani, muistakin asioista, mutta se ei poissulje sitä että kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissani on paljon korjattavaa. Elämäni ns. mittasuhteet ovat pielessä. Kahdeksan tuntia unta, kahdeksan tuntia työtä, ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaa ystävien, perheen ja harrastusten kanssa ei toteudu sinnepäinkään. Elämäni pyörii kodin neljän seinän sisällä lukuunottamatta työtä ja kauppareissuja. Harrastusten lukumäärä on nolla (jouduin lopettamaan kuntotanssin selkävaivojen vuoksi), ystävien niinikään. Hyvänpäivän kahvittelututtuja on kyllä vaikka joka sormelle, mutta ei ketään kenelle voisin soittaa silloin kun itkettää tai pelottaa. Minulla on aina ennen ollut elämässäni 1-2 ”sydänystävää” joiden kanssa olen voinut olla juuri sellainen kuin olen, ja jakaa ihan kaiken. Jossain neljänkympin hujakoilla tilanne alkoi muuttua. Elämäntilanteet olivat läheisten ystävien kanssa jo pitkään olleet päinvastaiset (minusta tuli äiti 44 – vuotiaana, heistä pari kymmentä vuotta aikaisemmin). Lopulta myöskään samalla paikkakunnalla ei asunut enää ketään aiemmin läheisistä ystävistä. Aloitin työt kansalaisopistossa, minkä seurauksena minulla ei ole mahdollisuutta ystävystyä kollegoiden kanssa (en näe heitä koskaan). Korona oli viimeinen naula arkkuun ystävyyssuhteiden ylläpidolle. Sitten jo raskauduinkin, seurasi äitiysloma ja vauvavuosi ylhäisessä yksinäisyydessä.
Kuten olen täällä aiemminkin todennut, meillä ei mieheni kanssa ole minkäänlaisia tukiverkostoja asuinpaikkakunnallamme. Työaikamme ovat päinvastaiset (miehellä toimistotyöaika, minulla iltatyö). Näin ollen on aikamoinen Rubikin kuutio saada arjesta ja ylipäätään elämästä toimivampaa, kevyempää, parempaa, pehmeämpää, hyväätekevämpää. Tiedän kyllä mitä tarvitsen – enemmän unta ja hitaampia aamuja, jonkun oman harrastuksen, aikaa päivittäisille kävelylenkeille, edes yhden ”oikean” ystävän – mutta miten? Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut sillä että tiedostan kaiken edellä kirjoittamani. Jo siitä voin taputtaa itseäni olalle. Ehkä voisin myös alkaa systemaattisesti karsimaan arjestani kaikkea kuormittavaa ja energiaa vievää (tätä olen jo tehnytkin mm. työjärjestystäni keventämällä – työni on ihanaa mutta yhtä lailla työtä kuin kaikilla muillakin, ja myös hyvin sosiaalista sekä täydellistä läsnäoloa vaativaa – aivan kuten ”työni” äitinä). Ehkä voisimme mieheni kanssa suosiolla viettää viikonloppuisin enemmän aikaa myös erikseen eikä aina kolmen koplana. Lapsen syntymän jälkeen olemme olleet hyvin tiivis perhe, mikä on ihanaa mutta asialla on myös kääntöpuolensa – elämä ja identiteetti kaventuu vanhemmuuteen. Minuus ja itselle tärkeät jutut katoavat hitaasti mutta varmasti.
Kirjoitin täällä joskus aiemmin aikovani laatia unelmakartan. Se jäi (lue edellinen kappale). Nyt aion ryhtyä tuumasta toimeen – itse asiassa ajattelin että voisimme koko perhe tehdä omat unelmakarttamme. Tiedän jo mistä omani tulee koostumaan. Italian matka. Ystävä. Omaa aikaa. Musiikkia, enemmän musiikkia. Kävelylenkkejä luonnossa, säännöllisesti. Koira. Sisarus Viljamille. Hyvinvoiva minä,
onnellisempi kuin koskaan.
Tästä on hyvä jatkaa.
Ps. Toivottavasti tästä postauksesta oli herättelevää hyötyä jollekin. Pidä huolta sinusta❣️
Pps. Lupasin päivittää täällä kuulumiset Harmittaa! – postaukseeni liittyen. Pääsin kuin pääsinkin niin pikkujouluihin kuin ystäväpariskunnan luokse kylään – puolikuntoisena. Olen edelleen puolikuntoinen (jos minulla ei olisi ollut töistä lomaa olisin joutunut olemaan sairaslomalla jo kuusi viikkoa – lauluopen töitä ei tehdä käheällä äänellä, päänsärky ja verestävät silmät eivät auta asiaa). Erittäin, erittäin sitkeä virus. Olen jo kohtalolleni alistunut ja sen hyväksynyt, tämä loma meni nyt näin. Toisaalta juuri nämä menneet kuusi viikkoa saivat minut miettimään tässä postauksessa kirjoittamaani. Siitä jos jostain olen onnellinen.