Vähemmän turhaa, enemmän tärkeää
Mikä sinulle on elämässä turhaa? Entä tärkeää?
Lapsi on opettanut turhista ja tärkeistä asioista itselleni paljon. Viljamin ollessa ihan pikkuvauva minulla oli pakonomainen tarve koittaa väkisin rentouttaa itseäni vaikkapa somea selaamalla tai tv:tä katsomalla silloin kun vauva nukkui (tai joskus jopa imettäessäni). Hiljalleen olen kuitenkin huomannut, että somen tai tv:n informaatiotulva ei itse asiassa rentouta vaan tekee jopa päinvastoin. Niinpä olen päivä päivältä vähentänyt omaa ”ruutu-aikaani” – mieluummin vietän nuo(kin) hetket ihan vaikka vaan lastani katsellen ja hiljaisuutta kuunnellen. Televisiosta katson vain sellaista mistä oikeasti saan inspiraatiota tai jotain ”lisää” omaan elämääni – tämä tarkoittaa kohdallani sisustukseen, ruoanlaittoon tai musiikkiin liittyviä ohjelmia (tai joitain oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia elokuvia, mutta niitä tuntuu nykyisin tulevan todella harvoin). Love Islandiin tosin olen koukussa – se on ihana hyväntuulen ohjelma, joka taatusti saa ajatukset muualle silloin kun siihen on tarve. Lapsi on opettanut läsnäolemisen ja hetkessä elämisen tärkeyttä. Ihan vaan olemista – ei sitä että yrittää täyttää päivän jokaisen hetken (tai ns. oman hetken) jollain tekemisellä.
Korona-ajan etätöiden ja sittemmin mammaloman kotoilun myötä olen myös huomannut, että minulle ei oikein sovi ihan vaan kotona möllöttäminen, ja sohvaperunaksi tai kotihiirulaiseksi ”kutistuminen”. Nautin omasta ajasta ja tarvitsen sitä verrattaen paljonkin – mutta tarvitsen myös ihmiskontakteja. Oli se sitten lyhyt rupattelutuokio naapurin kanssa (meillä on aivan ihanat naapurit ihan jokaisessa ilmansuunnassa), tai pidempi hetki ystävän seurassa ihan mitä tahansa tehden. Oma persoonani pääsee täyteen loistoonsa toisten ihmisten seurassa. Silloin kun saan hymyillä, kuunnella, kertoa, halata, koskettaa, auttaa.
Auttaa. Olen äitiysloman aikana miettinyt paljon myös tulevaa töihin paluutani, ja kyllä, haluan ja aion palata työhöni kansalaisopiston opettajana. Onhan se hyvin lähellä unelmatyötäni – yhdistelmä musiikkia, kieliä, luovuutta, sekä erilaisten ihmisten kohtaamista. Auttamistakin. Mutta – se mitä töihin palatessani en halua, on tulla kotiin töistä klo 21.30. Haluan olla kotona kun lapseni tekee iltatoimiaan ja käy nukkumaan. Haluan olla kotona lukemassa hänelle iltasadun. Ylipäätään haluan viettää aikaa lapseni kanssa niin paljon kuin vain mitenkään mahdollista. Äidiksi tulemisen myötä elämän tärkeysjärjestys ja asioiden mittasuhteet ovat heittäneet häränpyllyä. Minun tärkein tehtäväni lapseni syntymästä saakka on ollut olla äiti. Työ ei ole mitään sen rinnalla, ei mitään.
Aikoinaan Finnairille lentoemännäksi hakiessani sain psykologisten testien tulokseksi ”aito auttaja”. Opettajan työssä on paljon hyvää ja sellaista mistä pidän, mutta itse opettaminen ei ole koskaan ollut minun unelmani tai identiteettini, auttaminen on. Työvuosia ennen eläkeikää on edessä vielä sen verran reilusti että kyllä vain haluan jossain kohtaa päästä toteuttamaan unelmaani auttamisesta. Tuo unelma saa kuitenkin vielä odottaa itseään – kansalaisopiston open työssä on varmaan pidemmät lomat kuin missään muussa ammatissa; uskon että lapseni tulee olemaan tästä asiasta hyvin onnellinen! Allaoleva kuva on synnytyssairaalasta kun olin juuri saanut nenämahaletkun pois ja pystyin jo hymyilemään.
En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen ihminen tai mikään sportti-tyttö (vaikka haluaisinkin!). Olen kuitenkin, kuten varmasti moni muukin, huomannut endorfiinien hyvää tekevän vaikutuksen niin ruumiille kuin sielullekin. Mieheni kesälomalla helteet olivat kovimmillaan enkä käynyt noiden kolmen viikon aikana lenkillä kertaakaan (sitä ennen olin käynyt lähes joka päivä raskautumisesta saakka). Hampurilaisia (toisinaan punaviinillä alas huuhdeltuina) ja jäätelöä kului. Tämän huomasi olossa, mistä tuli vetämätön ja turvonnut. Niinpä päätin siirtyä takaisin päivittäisiin lenkkeihin (tämä liikuntamuoto sopii minulle tällä hetkellä parhaiten, koska se onnistuu vauvelin kanssa ja on korona-turvallista). Joskus elämässä on sellaista tärkeää mihin joutuu ehkä alkuun hiukan pakottamaan itseään, mutta tuo pakottaminen kannattaa silloin kun kyseessä on oma hyvinvointi.
Olen toisinaan kirjoittanut blogiani jopa hiukan häpeillen, sillä vauvan kanssa postausten laatiminen on – no, hätäistä. En pysty viilaamaan ja hiomaan näitä ollenkaan niin paljon kuin mitä haluaisin ja mitä lukijani ovat mielestäni ansainneet. Jossain kohtaa jopa mietin pitäisikö koko bloggaamisesta pitää taukoa siihen saakka, kun Viljami on hiukan isompi. Minulla on kuitenkin palo kirjoittamiseen ja olen päättänyt kirjoittaa tänne tasan tarkkaan siihen saakka kun kaikki kirjoittamani tulee minusta ulos luonnostaan ja pakottamatta, inspiraation kautta. Kirjoittaminen tekee minulle hyvää ja saa minut tuntemaan oloni omaksi itsekseni (enkä tarkoita tällä pelkästään blogin kirjoittamista vaan myös laulujen). Toivottavasti tekstini tekevät hyvää myös jollekin toiselle. Silloin toteutuisi myös haluni auttaa.
Hitaus ja lepo ovat minulle elämässä päivä päivältä tärkeämpää. Olen herkkä ihminen, niin herkkä, että minun pitää pitää huolta itsestäni erityisellä tavalla jotta voin hyvin. Joku toinen jaksaa henkistä stressiä, fyysistä kuormitusta, univajetta, kaaosta, eripuraa, meteliä, ”säätämistä”, kiirettä, negatiivisuutta jne. tuplaten enemmän kuin minä. Joku toinen pärjää viiden tunnin yöunilla ja jaksaa painaa töissä pitkää päivää. Joku toinen rentoutuu yöunille vartissa kuunneltuaan hetken musiikkia tai äänikirjaa (ja nukkuu kuin tukki sen jälkeen). Minä en. Minulle elämässä on tärkeää hitaus ja lepo.
Mitä sinulle tarkoittaa vähemmän turhaa, ja enemmän tärkeää? Minulle vähemmän turhaa tarkoittaa vähemmän televisiota, somea ja puhelinta. Vähemmän passiivista sohvalla möllöttämistä, mikä tappaa myös luovuuden. Vähemmän työasioista stressaamista, vähemmän stressaamista yhtään mistään. Vähemmän liiallista yksin olemista. Vähemmän suorittamista ja hötkyilyä. Vähemmän kaikkea sellaista mikä ei ole syvintä minua itseäni. Enemmän tärkeää tarkoittaa minulle enemmän läsnäoloa ja hetkessä elämistä, enemmän ihmisläheisyyttä silloin kun sillä tuulella olen, enemmän toisten ihmisten auttamista, enemmän kävelylenkkejä, enemmän kirjoittamista (tai ainakin yhtä paljon kuin tähänkin saakka). Enemmän lepoa, rentoutumista ja elämästä nauttimista. Enemmän kohti omia unelmia kulkemista. Enemmän minua.
Kuuluisassa oravanpyörässä oma itse ja oma hyvä olo saattaa helposti unohtua kun vaan porskuttaa menemään päivä toisensa jälkeen. Mitäpä jos pysähtyisit hetkeksi juuri nyt. Mitä sinä ihan oikeasti haluaisit? Mikä tekisi hyvää juuri sinulle, juuri nyt?
Rohkeita askeleita alkaneeseen viikonloppuun jokaiselle!
Ps. Kirjoitin tämän tekstin osin myös itselleni ja aion palata näiden sanojen äärelle jonkin ajan kuluttua – ihan vaan nähdäkseni olenko lainkaan onnistunut tavoitteessani kulkea kohti yhä omannäköisempää elämää. Puhuminen kun on useimmiten helpompaa kuin tekeminen!
Pps. Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?