Voisiko elämä ihan oikeasti olla pääsääntöisesti kivaa, helppoa ja kevyttä jos vain päästäisimme irti?

Olen muutamaan otteeseen kirjoittanut blogissani aiemmasta hyvinkin suorituskeskeisestä elämästäni sekä taipumuksestani perfektionismiin. Olen kirjoittanut näistä asioista menneessä aikamuodossa- asioina joista olen kasvanut yli ja irti. Kuitenkin, huomaan toisinaan yhä edelleen tiedostamattomasti tavoittelevani täydellisyyttä (tai ainakin erittäin hyvää) monissa monissa asioissa. Huomaan yhä edelleen hakevani hyväksyntää muilta itseni sijaan- tosiasiassahan olemme kuitenkin elämässä ennenkaikkea tilivelvollisia ainoastaan omalle itsellemme lukuunottamatta sitä mihin esim. laki tai työmme velvoittaa.
Niinikään huomaan välillä tuntevani edelleen tarvetta hallita ja kontrolloida asioita ikäänkuin hallinta ja kontrolli toisi turvaa tai takuita elämääni (mitä se oikeasti vain aniharvoin tuo). Hyvin usein saatan kirjoittaa itselleni to do- listoja tai vetää kotona herneet nenään siitä jos jokin tavara ei ole sille kuuluvalla paikalla. Tosi asiassa to do- listat eivät vielä itsessään auta yhtään mitään, enkä ole yhtään sen onnellisempi jos vaatteet ovat tuolin selkänojien sijaan vaatekaapissa. Ehkä yritän ulkoisella järjestelyllä hallita sisäistä kaaostani, minkä uskon olevan ihmismielelle aika tyypillistä.

Perfektionismin suhteen olen ehkä päässyt eroon kaikkein pahimmasta- suorastaan järjettömästä- täydellisyyden tavoittelusta, vaan en silti kokonaan saanut perfektionismin pilkkuja hipiästäni irti. Nuorena opettajana kävin säännöllistä kirjeenvaihtoa oppilaideni kanssa (tätä tarkoitusta varten olin jakanut oppilailleni Tunteiden ja ajatusten vihkot), järjestin perheille toistuvia vanhempainvarttien ulkopuolisia keskusteluaikoja kanssani, ostin vanhempainiltoihin pullat ja kahvit omasta pussistani, ja vietin lähes jokaisen välitunnin luokkahuoneessa piirtäen taululle seuraavaan oppituntiin liittyviä motivointi-kuvia. Jär-je-tön-tä. Olen kulkenut noista ajoista pitkän matkan nykyiseen tapaani tehdä opettajan työtä- tapaan jossa teen pääsääntöisesti sitä mistä minulle maksetaan, enkä tuo töitä kotiin tuntien suunnittelua lukuunottamatta (minkä teen nykyisin jo varsin nopeasti). Siltikin tiedän yhä edelleen vaativani itseltäni työssäni usein kohtuuttoman paljon, ja hakevani työnteolleni hyväksyntää niin oppilailtani kuin vaikkapa vastuuopettajiltanikin. Vaikka tiedän itse tekeväni työni hyvin.

Uskon ihmisten usein kantavan jokapäiväisessä elämässään taakkana monia periaatteita ja toimintamalleja, jotka ovat juurtuneet selkärankaamme ja joita emme sen vuoksi tajua kyseenalaistaa tai korjata. Usein haemme näillä periaatteilla ja toimintatavoilla hyväksyntää ja/tai paikkaamme sisimpämme aukkoja ja haavoja. Petollista kuviossa on se, että näin toimiminen on monesti hyvin pitkälle tiedostamatonta. Tosiaan, olen kirjoittanut blogissani paljon ns. hitaan elämän merkityksestä ja luullut itse jo löytäneeni rennon otteen elämään- kunnes saan itseni jälkeen kiinni vanhoista ”synneistäni” (tajuten asian vasta jälkikäteen).

Raskausaika oli itselleni onnellista ja kevyttä- vai oliko sittenkään pelkästään niin? Jälkeenpäin ajateltuna huomaan osin suorittaneeni myös raskauttani (sen verran orjallisesti mm. noudatin kaikkia mahdollisia saamiani ohjeistuksia). Vauva-arki vastasyntyneen kanssa on niinikään tuntunut sujuneen hyvin ja onnellisesti, mutta entä rennosti? Sitä en hyvällä tahdollakaan voi sanoa. Olen huomannut- viiveellä, jälleen kerran- suorittaneeni osin myös äitiyttä. Mm. imetyksen onnistumisesta olen ”onnistunut” kehittämään pääni sisälle aivan järjettömän stressin ja taakan (vaikkei asia ole elämää suurempi – ja vaikka rentous olisi luultavasti tässä asiassa- kuten monessa muussakin – kaikkein olennaisinta). Äitiyden suorittaminen on muuten erityisen hassua sen vuoksi, että olen kuitenkin pääsääntöisesti kotona neljän seinän sisällä kaksin vauvani kanssa. Ketä varten siis suoritan? Kenelle olen tilivelvollinen? Kuka on se näkymätön toimintani tuomari? Aivan, se taidan olla minä itse eikä kukaan muu. Hassua on sekin, että huomaan välillä suorittavani myös blogini kirjoittamista (kuten miettiväni sitä ettei postausten välille saa tulla liian pitkää taukoa). Kuitenkin tämähän on vain oma vapaaehtoisuuteen pohjautuva harrastukseni ja asia mistä minulle ei mitään makseta. Siis, mitä väliä?

Entä jos päästäisimme irti kaikista niistä velvollisuudentunnoista, paineista, huolista ja murheista jotka ihan oikeasti ovat vain ajattelumme tuotosta, eivät todellisuutta? Periaatteista jotka ovat nimensä mukaisesti vain- periaatteita. Kaikesta siitä minkä olemme vain oppineet tai osan jopa saaneet ”verenperintönä”. Entä jos loisimme ihan itse oman todellisuutemme, ja sisäistäisimme ajatuksen siitä, että tässä elämässä on hyvin vähän pakkoa tai jotain mitä vain täytyy tehdä tai olla. Juuri mikään ei nimittäin ole pakollista. Juuri mitään ei tarvitse tai täydy.

Näin vapun alla kehittelin mielessäni mielikuvan ilmapallo-kimpusta, jota pitelen kädessäni ja jonka jokaisessa pallossa lukee jokin velvoite tai taakka jota kannan harteillani; asia josta luulen että ”minun täytyy”. Entä jos vain päästäisin irti tuosta pallokimpusta ja katselisin pallojen lentävän taivaan tuuliin? Kuinka helppoa, kivaa ja kevyttä elämä voisikaan olla?

Kuinka helppoa, kivaa ja kevyttä elämä voisikaan olla?

Ps. Mitä sinun palloissasi lukisi – ja entä jos vaan päästäisit irti?
Pps. Kliseiden klisee mutta totisinta totta: meillä on vain yksi elämä (miljoona huutomerkkiä perään)