Vauvavuoden urheilut: rapakunnosta uuteen nousuun

Meillä juhlittiin siis äskettäin tyttäreni 1-vuotissynttäreitä, ja niiden tiimoilta tuli kelailtua taaksejäänyttä vauvavuotta useammaltakin kantilta. Yksi muistelon kohde olivat omat sporttailuni vauvavuoden aikana.

Vaikka pystyinkin urheilemaan ainakin maltillisesti aika pitkään raskausaikana, ja kävin salillakin ihan viimeiselle kuukaudelle saakka, oli olo raskauden viimemetreillä jo niin tukala, että kaiken kävelyä raskaamman saattoi unohtaa. Odotin todella innokkaana pääsyä takaisin ”omaan kroppaan” ja sitä, että saisin taas aloittaa kunnon hikitreenin.

Pari ensimmäistä viikkoa synnytyksen jälkeen olin kuitenkin ihan järkyttävän huonossa hapessa. Kirjaimellisesti: hemoglobiini oli alhaalla, toisaalta verenpaine huiteli pilvissä. Aluksi en jaksanut kävellä edes lähikauppaan ja loivaakin loivemmassa ylämäessä mummot rollaattoreillaan suhasivat ohitseni. Oli vaikea kuvitella, että joskus vielä pääsisin salille tai juoksulenkille! Onneksi olo alkoi pikkuhiljaa kohentua, ja myös usko omien voimien palautumiseen vahvistui.

Maaliskuussa liikuntani taisi olla lähinnä vaunujen työntelyä. Sitä tuli kyllä harrastettua päivittäin useampia tunteja vastasyntyneen nukkuessa tyytyväisenä kopassaan, ja pitkät kävelyt tekivät ihmeitä maassa laahanneelle peruskunnolleni.

Huhtikuussa olin jo niin voimieni tunnossa että lähdin ensimmäistä kertaa juoksulenkille. Oli ihanaa juosta kuivilla teillä sulavan maan tuoksuessa. Varsinkin siinä ihan ensimmäisessä (todella lyhyessä!) lenkissä oli myös mieletöntä vapauden huumaa – täällä sitä vaan kirmaillaan pitkin maita ja mantuja ihan yksin, ilman isoa mahaa tai vauvaa. 

Toukokuussa tein paluun salille, toiveissa palauttaa edes vähän lihasmuotoja kroppaan. 

Kesäkuussa jaksoin reippailla sekä salilla että lenkillä, kunnes pitkät kesähelteet alkoivat ja taltuttivat treeni-innon…

Heinä-elokuussa urheilut rajoittuivat kuumuuden uuvuttamiin vaunulenkkeihin, joitakin harvoja kertoja jaksoin käydä juoksemassa lähellä asuvan ystäväni reippaassa seurassa.

Syyskuussa oli aikomuksenani palata salille. Yllättäen kuitenkin tuntui, ettei mikään ”oikea urheilu” kiinnostanut pätkän vertaa. Ei huvittanut hengästyä tai nostattaa sykettä, ei sitten tippaakaan. Ystäväni jaksoi edelleen juoksuttaa minua säännöllisen epäsäännöllisesti pitkin Kaivarin rantoja, mutta niille lenkeille lähdin seuran ilosta, en omasta himostani päästä juoksemaan. Mietin kovasti, mikä urheilumuoto voisi napata, ja ainoa kiinnostavalta tuntuva oli astangajooga, josta olin pitänyt muutaman vuoden taukoa. Sinne siis!

Loka, marras- ja joulukuu kuluivatkin pääasiassa joogasalilla. Jostain syystä takaraivossa oli koko ajan sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain muutakin – jotain rankempaa, jotain kunnon liikuntaa. Mutta ei vaan huvittanut pätkääkään. Lähipunttikseltani soiteltiin syksyn mittaan ehkä viisi kertaa perään, toiveissa uusia kuukausijäsenyyteni. Joka kerta jouduin toteamaan, että ei vieläkään innosta. Järkeilin, että kun omaa vapaa-aikaa on niin vähän, on se syytä käyttää juuri siihen, mikä itsestä tuntuu kivalta.

Näin myöhemmin ajateltuna olen supertyytyväinen, että kuuntelin itseäni enkä raahautunut väkisin sinne salille tai lenkille. Tammikuussa urheilukyllästykseni tuntui nimittäin ohittaneen lakipisteensä ja innostus tehdä muutakin kuin asanoita alkoi pikku hiljaa nostaa päätään. Kuvioihin tulivat taas joogan rinnalle vähän hikisemmätkin lajit, kotitreenit ja uinti. 

Helmikuussa ostinkin sitten ne murtsikkasukset.

Nyt odotan innokkaana tulevan vuoden treenejä! Jokin aika sitten sitten aloittamani lajihaaste tuo mukavasti maustetta ja muutenkin motivaatiota tuntuu riittävän ihan siihen perustekemiseenkin sporttailun saralla. Olen myös pohdiskellut, minne salille seuraavaksi hankkisin jäsenyyden. Ainoa innokuuttani rajoittava tekijä on aikataulut, mutta hyvällä suunnittelulla nekin saadaan toimimaan. Että ei muuta kuin treenit kalenteriin ja hikoilemaan!

PS. Sain lajilaskuriin lajin numero 9, jee! Avasin nimittäin pyöräilykauden viime viikonloppuna polkaisemalla edestakaisin Joogafestival-tapahtumaan. En ole varmaan koskaan aiemmin päässyt pyöräilemään hiekoitushiekasta putsatuille kaduille maaliskuun 1. päivänä. :)