Niin alkoi elokuu, viimeinen kuukauteni hoitovapaalla! Syyskuun alussa palaan siis töihin, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä. Vastahan kirjoitin out of office -viestiä työsähköpostiini, ja edessä levittäytyvä äitiys- ja hoitovapaa-aika tuntui jatkuvan loputtomiin.

Siltä se tuntui vielä viime keväänäkin, kun maanantai toisensa jälkeen mies lähti töihin ja minä jäin lapsen kanssa kotiin suunnittelemaan viikkoa: koska treffataan muita äitiysvapaalaisia lapsineen, mennäänkö tällä viikolla muskariin. Ja ihan kohta olen taas töissä! Vaikka palaankin tutulle työpaikalle, ajatus on silti kutkuttavan jännittävä. 

No, mitä äikkäristä jäi käteen? (Ihanaisen taaperon lisäksi siis.) Aina välillä lehdissä ja nettipalstoilla keskustellaan siitä, kehittääkö äitiys jotain työelämässä tarvittavia taitoja taikka ihmisenä noin ylipäätään. En tiedä siitä, mutta aivan varmasti joitakin taitoja äidiksi tuleminen ja lapselle omistautuminen puolentoista vuoden ajan on minussa kehittänyt. 

Kuten:

Kuullun ymmärtäminen. ”Temmemmeemeeeee” lapsi virkkoo, ja tottahan se ihan selvästi sanoi että tämä on minun, minulle! Entäs sitten ”ttättättä”? Vettähän se haluaa, selvä se!

Improvisaatio. Usein kitinän tai uhkaavasti väpättävän alahuulen paras karkoituskeino on harhautus. Katsopa mitä äidillä on täällä laukussa ja Kuuntelepas tällaista jännittävää juttua toimivat melkein takuuvarmasti (olettaen ettei tilanne ole jo eskaloitunut liiaksi). Sitten vaan pikapikaa keksimään, mikä se huippumielenkiintoinen asia tai tavara tällä kertaa voisikaan olla… 

Kärsivällisyys – mieheni saattaa olla tästä eri mieltä, joten lisään heti disclaimerin – alle metristen seurassa.  Kun jaksaa seitsemännensadannen kerrankin ystävällisesti muistuttaa, että niitä isoja kiviä ei saa heittää. Tai poimia kukkia kukkaruukusta. Tai kiivetä pöydälle. Tai viedä sisäleluja ulos. Tai ulkoleluja sisään. Tai…

Itsensä ottaminen vähemmän vakavasti. On tosi, tosi vaikeaa olla cool kun lapsi on juuri oksentanut päällesi lentokoneessa. Tai kun laulaa Saku Sammakkoa raikuvalla äänellä keskellä katua, koska se on ainoa asia joka rauhoittaa kirkuvan piltin (ja muistelee, kuinka ennen lapsen saamista ei koskaan, missään tapauksessa olisi laulanut julkisella paikalla ääneen…).

Micro management.  Kun tietää täsmälleen, kuinka monta tuntia lapsi on viimeisen vuorokauden aikana nukkunut, mitä ja kuinka paljon syönyt (koska lounaalla syötiin kalaa, illalla voisi syödä kanaa), montako vaippaa on vaihdettu ja onko Lilli-kirja luettu jo niin monena iltana peräkkäin että vaihteeksi voisi hyllystä valita jotain muutakin. Ja käyttää huomattavan paljon aikaa sen pohtimiseen, montako vaatekerrosta puetaan ulos, pitääkö taas laittaa kurahousut (kyllä) ja onko liioittelua käyttää kesällä pipoa (ei). Vähemmän hallussa puolestaan ovat oman elämän pikku yksityiskohdat, kuten se, koska sitä oikeastaan söikään viimeksi tai joiko koskaan sitä aamupäivällä keitettyä kahvikupillista – mutta ei sitä vaan voi joka paikkaan revetä!

Minkä tahansa harjoiteltavan taidon yhteydessä voidaan puhua Bensonin spesifisyyden laista (Benson’s law of specificity): tullakseen paremmaksi jossain asiassa, on harjoiteltava juuri sitä tiettyä asiaa. Siis jos mielii soittaa paremmin viulua, on harjoiteltava viulunsoittoa, eikä esimerkiksi pianon. (Duh!) Tämän kotona viettämäni puolentoista vuoden ajan olen kieltämättä saanut intensiivisesti harjoitella näitä äitinä olemisen taitoja, ja uskallanpa väittää kehittyneeni niissä aika tavalla alkuasetelmaan nähden. Mutta aika aikaa kutakin, nyt siirryn ilomielin harjoittamaan jälleen muita osaamisalueitani sinne työelämän puolelle.

Sitä ennen ehdin kuitenkin vielä nauttia kuukauden verran kotona olosta ja siitä, että tärkein tehtäväni päivän aikana on pitää yksi pieni (mutta pippurinen) ihmistaimi tyytyväisenä. Onneksi olen oppinut siinä jo aika hyväksi. 🙂

(Kuvituskuvina hetkiä äikkärin varrelta. Aika paljon tuli ulkoiltua. Ja juotua kahvia.)