Rutiini, rakkaani

DSC00499.jpg

Vaikka liikunta on kiinteä osa elämääni, en kuitenkaan todellakaan ole niitä tyyppejä, jotka lähtevät salille tai juoksulenkille joka kerta intoa puhkuen. Itse asisassa olen pohjimmiltani varsin mukavuudenhaluinen: Netflixin katselu sohvanpohjalla kuulostaa pimeänä syysiltana minusta useimmiten houkuttelevammalta ajanvietteeltä kuin reipas iltalenkki tai salilla hikoilu.

Siitä huolimatta löydän itseni kerran toisensa jälkeen vetämästä lenkkareita jalkaan ja salikassia olalle. Miksi? Tekisi mieli sanoa, että liikkumisen ilosta ja siksi, että siitä tulee niin älyttömän hyvä fiilis. Ja tuleehan siitä! Kliseistä mutta totta, muistan koko elämäni ajalta ehkä yhden kerran, kun olen liikkumaan lähdettyäni katunut sitä. (Muistan sen ihan oikeasti, olin bodypumpissa noin vuonna 2008 ja vain totaalisen kyllästynyt koko lajiin sillä erää.)

Valitettavasti sen liikunnasta seuraavan endorfiinipöllyn ja triplaantuneen energiamäärän tiedostaminen ei kuitenkaan yksinään riitä saamaan mua ylös sohvan pohjalta. Tarvitsen siihen paljon järeämmän aseen – ja se on rutiini. Rutiinin liikuttava voima on elämässäni hämmästyttävä. Kun urheilu kuuluu elämääni, teen sen kyseenalaistamatta. Hyvää kierrettä on helppo pitää yllä eikä joka kerta tarvitse erikseen päättää lähteä liikkumaan. Sen kun lähtee vaan, vaikka ei erityisesti edes huvittaisi.

DSC00501.jpg

Tietenkin on myös paljon niitä hetkiä, kun oikeasti haluan lähteä liikkumaan ja oikein odotan sitä. Aurinkoisena viikonloppuaamuna reipas lenkki ulkoilmassa on ihanaa ajanvietettä! Ja usein vietettyäni pitkiä aikoja sisätiloissa, erityisesti koneen ääressä, tulee tunne, että on ihan pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa ja liikuttelemaan jäseniä. Liikkuessa pääkin tuulettuu ja ajatukset kirkastuvat. Mutta pimeänä syysiltana, arjen aikataulujen painaessa päälle en kuitenkaan uskalla jäädä odottelemaan, josko liikunnallinen fiilis suvaitsisi vallata tomumajani – ainakaan, jos haluan päästä liikkeelle useamman kerran viikossa.

Strategiani motivaatiovajeen kukistamiseen on simppeli:

1. Aikatauluta – 2. Lähde, älä ajattele – 3. Rutinoidu

Varsinkin kiireessä aikataulutus on ihan välttämätöntä. Jos en ole etukäteen katsonut viikon treenihetkiä valmiiksi kalenteriin, on ihan älyttömän hankalaa alkaa sumplia niitä sinne ex tempore. Siispä sunnuntai-iltana yleensä tarkistan seuraavan viikon viikko-ohjelman ohella myös vapaat slotit urheilulle. 

DSC00495.jpg

Kun treenit on sitten laitettu kalenteriin, niitä ei todellakaan enää kyseenalaisteta – urheilemaan vain lähdetään, sillä sipuli. Sen kummempia miettimättä. Älä ajattele, lähde vain on lempparihokemani ja -vinkkini liikuntamotivaation puutteeseen, jota auliisti ja pyytämättä jakelen.Ainakin itselleni ne juoksulenkin vaikeimmat metrit ja salitreenin raskaimmat hetket ovat ne muutamat askeleet ylös sohvalta ja ulos ovesta. Siitä kun selviää, loppu sujuu omalla painollaan. Ja kappas, kotiin palaa tuhat kertaa energisempi ja hyväntuulisempi tyyppi kuin se, joka sohvalta alunperin lähti! 

Energistä viikkoa! 🙂

 

Kommentit (8)
  1. Mulla on ihan sama taktiikka. Jos olen päättänyt urheilla, niin sitten urheilen. Ei siinä vaiheessa enää mietitä, että huvittaako vai ei. Tosin joskus saatan kyllä vaihtaa lajia lennosta, jos siltä tuntuu. Eli jos olen suunnitellut juoksevani, mutta se ei tippaakaan huvita, niin saatan tehdä lihaskuntoa tilalla. Liikkumatta en kuitenkaan jätä. Myös joukkuelajin harrastaminen pitää treenit hyvin rutiinina, kun poissaolostaan on tilivelvollinen muillekin.

    1. Just näin, mullakin saattaa laji vaihtua mutta aina lähden kun olen niin päättänyt. Ja totta, kun on sovittu tapaaminen niin siitä ei sitten luistetakaan – vaikka en harrasta joukkuelajeja niin tykkään sopia esim. lenkkitreffejä, kaverille on paljon vaikeampaa selitellä lenkin peruuttamista kuin pelkästään itselleen… 😉

  2. Täysin samaa mieltä! Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, aikataulutus vaan toimii. Mä laadin aina etukäteen viikon ”treeni-ohjelman” itelleni. Jotenkin vaan olen sen tyyppinen ihminen, joka toimii paremmin, kun on joku plääni pohjalla. 

    Ja toi ”älä ajattele, lähde vain” on kyllä erittäin hyvin sanottu. Vaikeinta koko hommassa on aina ylittää se kotioven kynnys. Ikinä ei tosiaan oo harmittanut, että tuli lähdettyä treenaamaan tai lenkille. Aina sieltä palaa kotiin hyvällä mielellä 🙂 

    1. Mä oon myös sellainen suunnittelijaihminen muussakin elämässä, siksi se varmaan toimii hyvin tässäkin jutussa. Mun on jotenkin tosi vaikea lähteä ex tempore vaikka lenkille – aina tuntuu että on joku syy miksei voisi, esim. ei ole tajunnut syödä tarpeeksi/on juuri syönyt… Ei se auta kuin suunnitella nää etukäteen! 🙂

      Se on kyllä hassua, että vaikka kuinka TIETÄÄ ettei se liikkumaan lähteminen ikinä kaduta jälkikäteen, niin silti päässä on aina sata tekosyytä odottamassa tilaisuutta jättää lenkki väliin… 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *