Miksi minä haluan olla hoikempi?

Pumpuissa on viime aikoina keskusteltu laihduttamisesta sekä sen syistä, tarpeesta ja oikeudesta. Ajatukseni lähti lentämään siihen malliin, että ajattelin vuodattaa ne myös tänne.

Minulla on kaksi pääsyytä siihen, miksi aloin muokata elämääni uusiksi ja pudottaa painoa

1. Ensimmäinen syyni on luonnollisesti terveys. Oli ravisteleva kokemus, kun työterveyshoitaja sanoi ensimmäisenä ulkopuolisena ihmisenä koskaan, että pieni painonpudotus tekisi minulle hyvää, sillä verenpaineeni oli vähän koholla. Silloin ajattelin, että jos minä vain mitenkään voin itse asiaan vaikuttaa, niin kukaan ei tulisi enää ikinä sanomaan minulle, että jokin fyysinen vaiva johtuisi liiasta painosta.

Fyysinen hyvinvointini onkin kohonnut suuresti. Vaikka en olekaan ollut missään alimmassa rapakunnossa, on riemastuttavaa huomata, että jaksan nykyään liikkua enemmän, juoksen nopeammin, olen voimakkaampi ja minulla on huomattavasti energisempi olo kuin aiemmin. Ja hei, haluan elä niin pitkään kuin mahdollista, enkä ainakaan tahdo omalla toiminnallani elämää lyhentää.

2. Vähintään yhtä tärkeä syy on kuitenkin myös oma itsetyytyväisyys. Onko minulla siis huono itsetunto, koska haluan laihtua ja olla pienikokoisempi?  Ei missään nimessä. Minusta itsetuntoon kuuluu niin paljon muukin asia kuin pelkkä ulkonäkö (vaikka toki silläkin on monelle vaikutusta). Minä en kuitenkaan koskaan ole kokenut kilojen vaikuttavan omaan persoonaani eliminoiden kaikki hyvät piirteeni. Niillä ei ole ollut vaikutusta työelämässä tai kokemuksiini siitä, missä olen hyvä. En ole myöskään ikinä kokenut, että olisin jotenkin huonompi ja epäsuositumpi sosiaalisesti.

Ulkonäöllä ja painolla on kuitenkin kiistatta  tietty merkitys itsetyytyväisyyteen. Kyse ei ole siitä, ettenkö kokisi kelpaavani minkä kokoisena tahansa. Kaikki kelpaavat juuri sellaisina kuin ovat. Kyse on kuitenkin siitä, miltä itsestä tuntuu. Jos isompi ihminen on terve ja kokee olonsa hyväksi ja tyytyväiseksi, niin hyvä. Silloin ei minusta tarvitsekaan puuttua mihinkään. Itselläni kuitenkin tuli sellainen raja vastaan, että huomasin yhtäkkiä, etten enää pitänyt siitä, miltä näytin peilissä, enkä etenkään sietänyt nähdä valokuvia minusta. Kuvakulma oli aina muka väärä, enkä enää tunnistanut (tai tunnustanut) itseäni. Minä näytin omiin silmiini väärältä. En kokenut olevani henkisesti se ihminen, miltä näytin. Ja silloin olikin aika puuttua asiaan. Kun itsestään tekee tuollaisen havainnon, on sillä varmasti alentava vaikutus niin itsetuntoon kuin itsetyytyväisyyteenkin. Ja nuo asiat vaikuttavat olennaisesti myös mielenterveyteen ja onnellisuuteen.

Kenenkään ei tarvitse tuudittautua siihen, että kai minä kelpaan tällaisenakin, jos omaa mieltä kalvaa tieto siitä, ettei tunne oloaan hyväksi omassa kropassaan.  Ei, vaikka kuinka muut vakuuttelisivat muuta. Minusta on jopa hieman vastuutonta vakuuttaa selkeästi ylipainoiselle ihmiselle, että hän on hyvä juuri sellaisena, jos hän itse tahtoo muutosta ja vaihtoehtona on se, että hän voisi olla terveempi ja tyytyväisempi itseensä. Sitä ei minusta voi edes selitellä syömishäiriöiden pelolla, sillä esimerkiksi anoreksiassa on kyse syvemmästä mielenterveysongelmasta kuin pelkästä laihduttamisesta. Laihduttamalla ei tule anorektikoksi kuten, aivan kuten juomalla ei tule alkoholistiksi. Kyllä ihmisen asenteista ja teoista aika nopeasti heijastuu, missä mennään.

3. Tiedän puhuneeni  kahdesta pääsyystä, mutta otetaan nyt kaiken rehellisyyden nimissä mukaan myös eräs tärkeä seikka, eli ulkonäkö. Onhan se pinnallista, mutta käsi ylös se, joka voi väittää, ettei muka missään tilanteessa välitä siitä, mitä näyttää. Tai ei koskaan kiinnitä huomiota, mitä joku muu näyttää. Aika harvassa taitavat sellaiset ihmiset olla. Linjanveto ulkonäkösyyssä on kuitenkin omalla kohdallani se, että en ole laihduttanut ja laihduttamassa vain siksi, että näyttäisin paremmalta muiden silmissä, koska makuja on monia. Minä haluan olla pienempi siksi, että näyttäisin omasta mielestäni hyvältä. Ja tästä voisimme taas harpata kertaamaan, mitä sanoin itsetyytyväisyydestä ja itsetunnosta.  

Itselleni pinnalliset syyt liittyvät myös pukeutumiseen. Haluan voida pukeutua niihin vaatteisiin, mihin haluan, enkä niihin, jotka sattuvat mahtumaan päälleni. Etsin viime vuoden alussa itselleni juhlavaatteita ja oli sietämätöntä jättää kauppaan toinen toistaan kauniimpia mekkoja vain siksi, että sen suurimman saatavan koon vetoketju ei vain mennyt kiinni. ”Isojen tyttöjen osastolla” vaatteet taas ovat liian usein järkyttävän rumia, josta voidaan kyllä syyttää vain vaatetehtailijoita. Silti oli silmiä avaavaa todeta, että niin… onhan minulla itsellänikin valta vaikuttaa tiettyihin asioihin, eikä vain selitellä, miten vaatteista tehdään nykyään niin pienikokoisia.

 

Kuva: Nothing is Impossible @ Tumblr

 

Lopuksi haluan kommentoida vielä sitä, kenellä ja minkä kokoisella ihmisellä on ”oikeus” laihduttaa. Myönnän itsekin mielessäni tuhahtavani, kun valmiiksi hoikat, jopa alipainoiset ystäväni valittelevat olemattomia läskejään. Olen kuitenkin nykyisin pidättäytynyt hermostumasta ja toteamasta sitä perinteistä ”Eihän sussa ole mitään ylimääräistä”, koska mitä se auttaisi? Olen tajunnut ihmisillä olevansa ne omat tyytymättömyyspisteensä ja tiedän, että laihakin ihminen voi kärsiä esimerkiksi pömpöttävästä vatsasta. Sen sijaan olen todennut, ettei heidän missään nimessä pitäisi, eikä sen kokoisina saisikaan laihduttaa, sillä läskiä heissä ei ole. Sen sijaan olen kannustanut heitä painon sijaan keskittymän kropan muokkaamiseen treenaamalla.

 

Miten sinun laihduttamistasi tai laihtumistasi on kommentoitu ja miltä se tuntui? Miten itse suhtaudut laihduttajiin?

 

~ K