Kuntosalihäpeä

Huomasin taannoin, että kärsin jonkinlaisesta syndroomasta nimeltä kuntosalihäpeä. mieleni mielestä kuntosalit ovat solakoiden ja sporttisten ihmisten paikkoja, jollainen en siis itse (ainakaan vielä) ole. Ja nuo yli-ihmisethän tietysti, siis ihan varmasti ajattelevat kaltaisestani pehmeämmästä kuntoilijasta seuraavaa:

• Mitä toi läski täällä kuvittelee tekevänsä?
• Voi kattokaa nyt, eihän se osaa mitään.
• Ai kauhee, onpa sillä huono kunto.
• Voi toista, siinä sekin nyt yrittää kuntoilla, reppana.
• No hyi, menis jonnekin muualle, ettei tarvisi katella tuollaista.

Realistista?  No ei. Mutta silti kuntosalille meneminen on ollut minulle vuoren kokoinen kynnys. Olen kyllä ajatellut, että olisi hyväksi treenata myös lihaksia kunnolla. Se kun huhujen mukaan tehostaa aineenvaihduntaa ja rasvanpolttoa, eikä lihakset katoa laihtumisen takia olemattomiin ja mitä näitä syitä nyt onkaan. Toisaalta olen vakuutellut itselleni, että eihän se kuntosalitreeni ole edes kovin kivaa ja en pidä siitä ollenkaan. Voinhan minä kotonakin lihaskuntoa tehdä, vaikkei se yhtä tehokasta olekaan.

Eilen huomasin yhtäkkiä, että ajatus kuntosalille menemisestä aiheuttaa minulle samanlaisia tunteita, kuin juokseminen aikanaa herätti. ”Se ei oo kivaa, en pysty, kaikki katsoo ja nauraa”. Juoksuhäpeästäni pääsin eroon vain sitkeästi sillä itsellään, eli juoksemalla. Ja ohoh, kukaan ei osoittanut sormella perään ja nauranut ivallisesti. Nykyään jopa nautin juoksemisesta niin, että poden siitä vieroitusoireita. Ehkä sama toimisi myös kuntosalilla.

Niinpä marssin tänään pienen crossauspyrähdyksen jälkeen työpaikan kuntosalille mielessäni edelliset, lukioaikaiset salikäynnit liikunnantunneilla. Mitäs laitteita siellä olikaan? Järkytys oli melkoinen, kun totesin tuttujen ja turvallisten laitteiden puuttuvan valikoimasta paria poikkeusta lukuunottamatta. Siinä sitten oltiin, keskellä naapurifirman äijäparvea, miehekkäässä hienhaussa pyörimässä hämmentyneen näköisenä outojen laitteiden epäselviä käyttöohjeita tuijotellen. Ei ihme, että tulihan sieltä myös ne pari pidempää (huvittunutta, piru sisälläni huutaa) katsetta. Tuli äkkiä ikävä kotiin.

Ei mikään miellyttävä kokemus, mutta siitä suivaantuneena päätin, että ehkä huonovarusteinen äijäluola ei ole minun juttuni. Täytyy olla vaihtoehtoja, vaikka sitten joutuisin siitä hiukan maksamaan. Aloin tutkia kaupungin kuntosalitarjontaan ja totesin, miten vaikeaa sopivan salin löytäminen onkaan. Kunnes syliini melkein putosi Motivuksen Waucher-tarjous. Kuin tilauksesta! ja salejakin löytyy käteväsi työmatkan varrelta, myös vain naisille tarkotettuja, joissa niitä äijiä ei tarvitse ajatella. Tuon avulla on hyvä kokeilla ainakin se pari viikkoa ja jos paikka ei miellytä, kokeillaan uutta tai annetaan olla. Eikä Motivuksella ole niitä ahdistavia pakkojäsenyyksiä, vaan voit hankkia vaikka kymmenen kerran tai kuukauden kortin kerrallaan ja päättää, käytkö salilla, umpissa vai molemmissa.

Hyvältä kuulostaa, tästä se siis lähtee.

 

~ K