Edellisessä postauksessa kierin negatiivisuudessa oikein hartaasti, joten päätin ottaa edes vähän takaisin keskittymällä vähän iloisempiin asioihin.

 

”Me tässä just pohdittiin, että ootkos sä laihtunut?”

(työkaveri)

 

”Oot sitten pudottanut painoa aika lailla.”

(käly)

 

”Sullahan on kaventunut vyötärö…  oikein amppari!”

(sisko)

Tässä asioita, joita minulle on viime aikoina sanottu. Se tuntuu hemmetin hyvältä ja olen alkanut nähdä sen itsekin.  Kun vanhat vaatteet ovat löysiä tai istuvat paremmin. Kun vaatekaupassa voin ottaa kokoa pienemmän. Kun jään tuijottamaan reisiäni, koska ne näyttävät yhtäkkiä kapeammilta. Tai kun jään katsomaan peiliin, että näytänpäs itse asiassa aika monesta paikasta kapeammalta.

Joku ehdotti edellisen valituksen kommenteissa, että käyttäisin mittanauhaa. Ja minä kyllä käytän mittanauhaa. Tiedän tasan tarkkaan, että suurimmasta vaiheestani olen kaventunut vyötäröstä hieman yli 11 senttiä, lantiosta yli 6, käsivarsista 5 ja reisistä 6. Tiedän ja tiedostan sen itse ja olen moisesta tiivistymisestä hyvin iloinen. Sentit on se muutos, mikä näkyy ja tuntuukin.

Mutta, nyt tulee se iso MUTTA: Kyllä sillä painollakin on väliä. On aivan turha väittää, että paino ei merkitsisi mitään. Totta hitossa se merkitsee! Ihannepainooni on matkaa viitisentoista kiloa, painoa ny vain kiistatta on lyhyehkölle varrelleni liikaa. Tiedän kyllä, että treenin lisääntyessä paino nousee helposti, mutta ei siinäkään voi olla kyse kuin korkeintaan parista kilosta. Joten iso kysymys kuuluu, milloin voin odottaa kunnon laskusuhdanteen alkavan? Ja mitä voin vielä tehdä päästäkseni siihen?

Minusta minulla on jo oikeus vähän valittaa, jos olen nyt yhdeksän kuukautta kestäneen muutoksen ja kovan tuon jälkeen onnistunut karistamaan vain viitisen kiloa. Pari kiloa on lähtenyt jo aiemmin. Eli korkeintaan vaivaiset seitsemän kiloa vähemmän reippaassa vuodessa. Jollekin sekin voi kuulostaa paljolta, mutta itseltäni alkaa pettää hermot, kun tiedän näkemäni vaivan.

Puuh, minä vain en todellakaan aio luovuttaa, vaikka kuinka turhauttaa. Mitä tuhlausta sekin olisi.  Ihmetyttää vain todella, että jos keho silminnähden pienenee, miten kilomäärä ei tulee samaa tahtia mukana? Kunpa keksisin mistä kiikastaa. Siihen asti täytyy vain pysyä positiivisena ja nauttia tämänhetkisistä saavutuksista.

Ps. Olen katsonut viime aikoina ahkerasti the Biggest Loseria inspiraatioksi. Itse asiassa niin paljon, että se on tullut jo uniin, mikä oli huvittavaa. Jotenkin lohduttaa tässä shut down-tilassani se, että myös TBL-kilpailijat kärsii välillä samasta ongelmasta. Vieläpä sillä rääkin määrällä! Harmi vain, ettei itselläni ole omaa Jilliania tai Bobia kotona.

Parempia aikoja odotellessa.

~ K