Kuolema pukee häntä
Kaunis nainen, komea mies, unelmahäät, kaunis koti lähiössä. Siinäpä ne, keskiluokkaisen painajaisen ainekset David Fincherin Gone Girlissä. Pian Ben Affleckin Nick onkin jo itseään menestyneemmän puolisonsa henkisesti kastroima mies ja Rosamund Piken Amy kriittiseksi tarkkailijaksi itsensä etäännyttävä vaimo. Sitten leikitään kotia – tai kenties jotain paljon pelottavampaa.
En ole lukenut Gillian Flynnin bestselleriä, mutta ehkä pitäisi. Tuore elokuvaversio on nimittäin ihan pätevä ja ovelilla twisteillä varustettu psykologinen trilleri, jonka pinnan alla kytevät ikiaikaiset kiistakapulat miehistä ja naisista, sukupuolirooleista, vallankäytöstä, yhteiskunnasta ja yksilöstä, avioliiton instituutiosta, vapauden illuusiosta ja niin edelleen. Jotakin psykologisesta puolesta kuitenkin tuntuu jäävän uupumaan, ja vaikka kirpeältä maistuu, Fincher ja käsikirjoituksesta itse vastannut Flynn eivät aivan saa puristettua aineksista riittävän tymäkkää mehua.
Siinä missä epäluotettavalla kertojalla leikittelevä tarina viekoittelee aluksi monitahoisuudellaan, lopuksi luisutaan taas yksinkertaistetuilta tuntuviin asetelmiin uhrin ja pahiksen rooleineen. Sen sijaan Gone Girl onnistuu karmaisevan hyvin median mädännäisyyden kuvauksena ja ihmisten sensaationnälän läpileikkauksena. Amyn katoamisen katalysoima mediapeli on populistisessa asenteellisuudessaan kuvottava ja ikävä kyllä täysin uskottava. Suomessa ollaan onneksi vielä pari askelta jäljessä, mutta onhan meilläkin oma Ulvilan murhamysteerimme.
Elokuvaa on vaikea purkaa palasiksi paljastamatta liikaa, mutta jos uskallat, kannattaa tsekkata myös kolumni Gone Girlin naiskuvasta täältä tai esimerkiksi tämä Fincherin tuotosta kivasti Hitchcokiin ja Kubrickiin peilaava arvio.
Linklater osaa selvästikin maanitella näyttelijöistään parhaat puolet esiin. Etenkin Patricia Arquettesta kasvaa loppua kohden herkullisen viisas, mutta heikkoudessaan inhimillinen äitihahmo. Ethan Hawke on vähän huithapeli isä, joka ei ole ihan osannut kasvaa aikuiseksi, ja sisarta näyttelevä Lorelei Linklater teinitytön itseriittoisuudessan mainio hänkin. Pääosaan kuusivuotiaana löytyneen erinomaisen luontevan Ellar Coltranen kohdalla näytteleminen tuntuu tavallaan melkeinpä toisisjaiselta. Pikkupojasta nuoreksi aikuiseksi kasvavan Masonin muuttuvat hiustyylit, pituuskasvu, parranhaituvat ja tyylikokeilut kertovat nimittäin kaikessa hellyyttävyydessään enemmän kuin tuhat sanaa.
Elokuvan näkökulma saattaa olla Masonin, mutta ihmisenä olemisen tuskat ihanan tunnistettavia sukupuolesta tai iästä riippumatta. Oikeastaan Boyhoodissa ei tapahdu mitään sen draamattisempaa, ja silti Linklater on onnistunut taltioimaan kameralle juuri sellaisia hetkiä, jotka ovat samaan aikaan ihan tavallisia ja maagisen tosia. Vuodet vierivät, puolisot vaihtuvat, muuttokuormia pakataan ja puretaan. Siinä lomassa yritetään jotenkin kasvaa omiin nahkohinsa ja pohditaan miksi teemme samoja virheitä aina vain uudelleen. Varmaa on vain se, että life happens ja valmista ei tule koskaan. Veskuista ja elastisista viis, tässä teille vain elämää.