Milloin viimeksi katsoit kotimaisen elokuvan? Jos et muista, kannattaa pistää korvan taakse leffafestareita Torontosta Venetsiaan ja tietenkin R&A:han kiertänyt He ovat paenneet. J-P Valkeapään omalaatuinen tie-elokuva tarjoilee jotakin, mitä suomalaiselta elokuvalta usein jään kaipaamaan. Yhteiskunnan kahleista irti rimpuilevien Raisan ja Jonin taianomainen, tai  painajaismainen, pakomatka on äkkikäännöksissään hieman epätasainen, mutta raikas ja kunnianhimoinen kurotus jonnekin avioliittokomedioita ja mielensäpahoittajia pidemmälle.

Kotimainen dokumenttielokuva tuntuu voivan hyvin, ja fiktiopuolikin tarjoilee toisinaan herkkupaloja Hyvästä pojasta Betoniyöhön. Silti harmittaa sanoa, että suhteeni suomalaiseen leffaan on jotenkin vähän vaikea. On liikaa naisvihamielistä mukarankistelua, ulkokultaista elämänkertaelokuvaa, kädenlämpöistä hupailua, talvisotaa ja lottia, samoja naamoja. Ehkä aiheet ja kieli liippaavat vain liian läheltä ja sitä tarkkailee kaikkea suurennuslasin kanssa. Kliseinen kuva suomalaisuudesta ärsyttää aina, ja yksikin näytellysti fraseerattu repliikki särähtää korvaan kuin riitasointu.

Tai ehkä kyse on vain omista ennakkoluuloistani, sillä  elokuvien lokeroiminen lähtömaan mukaan ei ylipäätään ole kaikkein hedelmällisintä. Kansallinen viitekehys antaa joskus eväitä leffan ymmärtämiseen, mutta johdattelee toisaalta usein hölmöihin ennakko-odotuksiin. Kuten muistelen Uotisen Jorman joskus sanoneen: ”hyvä on hyvää kaikkialla, paska on paskaa Pariisissakin”.

He ovat paenneet teatterilevityksessä 17.10. alkaen.