Lepää rauhassa
Oli jo aikakin, mutta on tässä silti jotain haikeaa – True Bloodin maanantaina käynnistyvässä viimeisessä kaudessa siis. Vaikka sarja ei viime vaiheissaan ole onnistunut koukuttamaan niin kuin vielä silloin kun yliluonnollisen koko kauheudesta, tai komeudesta, oli vain aavistus, aion tapittaa jaksot kuuliaisesti. Miten käy voimansa yhdistäneille ihmis- ja vampyyrikunnille, ja paljon tärkeämpää, kenen syliin Sookie päätyy? Vieläkö mulla alta kuoriutuu oudompia olioita ja, ennen kaikkea, onko jokin niistä vampyyri-Ericiä tai ihmisususi-Alcidea hotimpi?
Niillä takuuvarmoilla, eli seksillä, verellä ja niiden yhdistelmillä, maustettu sarja iski kultasuoneen yhdistämällä syvän etelän elämänmenon ja vampyyrimystiikan. Molempia on sittemmin piisannut joka lähtöön, mutta yhtä somasti cajun-maustettua ja vähän campia komboa tuskin löytyy toista. Seksivibojen ja muiden OMG-hetkien ohella True Blood on liihottanut eteenpäin ei-aina-niin-hienovaraisilla, mutta tehokkailla, ihmisoikeusallegorioillaan ja hyvä niin. Teekuppiliikeen kanssa ei meillä ehkä painiskella, mutta ei pieni asennetsekki täällä Perus-Suomessakaan olisi pahitteeksi.
True Blood Season 7 HBO Nordicilla 23.6. alkaen.
Kevät tuntuu taas juosseen nopeammin kuin jäätelö pitkin sormia hellepäivänä. Kaupunkitapahtumien ja muun aurinkofiilistelyn tuoksinassa joutuu välillä tinkimään valkokangasajasta, mutta ei mitään mutinoita – kesälläkin on voi ja saa fiilistellä leffateatterin hämärässä. Elokuva-arkiston mainion kevätohjelmiston huiput Jane Campion ja Philip Seymour Hoffman -sarjat huomasin harmikseni missanneeni kokonaan, mutta ei hätää: vielä ehtii ainakin Jim Jarmuschin kimppuun. Ja oikeastaan omintakeisen irtonaiseen tarinankerrontaan mieltynyt Jarmusch, jos joku, sopii spontaanin joutilaisiin suvitunnelmiin.
Jarmuschin leffoissa ollaan usein tien päällä, matkalla jonnekin. Juodaan kahvia, poltellaan tupakkaa ja törmäillään outoihin sattumuksiin. Näennäisesti ei usein tapahdu paljonkaan, ja silti vaikka mitä. Musiikki on olennaista, samaten genrestä riippumaton eleetön, mutta vaivattoman maanläheinen viileys. Sitä ilmentävät täydellisesti myös näyttelijävalinnat Johnny Deppistä Tom Waitsiin ja Bill Murraysta Tilda Swintoniin. Elokuvan lisäksi kirjallisuutta ja taidehistoriaakin opiskelleen Jarmuschin inspiraationlähteet populäärikulttuurista runouteen tihkuvat läpi, ja elokuvat tuntuvat yhtä aikaa vähän hipstereiltä ja sopivasti ajattomilta.
Jarmuschin leffoissa viehättää myös amerikkalaisen indieen sekoittuvat eurooppalaisen elokuvan sävyt. Suomi-kytköskin löytyy, nimittäin Helsingissäkin piipahtavasta Night on Earth -episodielokuvasta. Voisikohan harkitun viipyilevään dialogiin ja melankoliseen ankeuden estetiikkaan mieltyneen Jimin ylevöittää peräti jonkinlaiseksi jenkkien Aki Kaurismäeksi? Matti Pellonpää ainakin yhdistää.