Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta
Season Film Festivalillakin äskettäin nähdystä Venus in Furista (La Vénus à la fourrure) voi päätellä, että kuin varkain kypsään 80-vuoden ikään ehtinyt Roman Polanski on yhä vain varsin energisessä vedossa. Ohjaajan uralle on mahtunut paitsi kyseenalaisia ja pelottaviakin käänteitä, myös todellisia klassikoita Inhosta Rosemaryn Painajaiseen ja Chinatowniin. Viime vuosina Polanski on urakoinut näppärän, muutaman palkinnonkin napanneen The Ghost Writer -trillerin sekä muiden maussa Kate Winsletin ja Christoph Waltzin tähdittämän Carnagen, joka ei ihan toiminut – mainioista näyttelijöistä huolimatta.
Polanskin kaupallinen vetovoima ei taida hieman heikommin menestyneen Carnagen jäljiltä olla aivan huipussaan, sillä Venus in Fur saa Helsingissä ensi-iltansa ainoastaan Kino Engelin valkokankaalla englanninkielisin tekstein. Venus in Fur onkin tavallaan jonkinlainen sisarteos niin ikään näytelmätekstiin perustuvalle ja suljettuun tilaan sijoittuvalle Carnagelle, mutta on onneksi hallitumpi kokonaisuus. Venus perustuu Broadwaylla esitettyyn samannimiseen näytelmään, joka puolestaan pohjautuu kuulemma sadomasokismille nimensä antaneen Leopold von Sacher-Masochin 1800-luvun romaaniin.
Seksuaalisiin ja sukupuolten välisiin valta-asetelmiin tässä siis pureudutaan, ja Polanski käärii eroottispsykologisia valtapelejä leikkisästi pyörittelevän tarinan passelin intensiiviseen pakettiin. Pääosissa nähdään ikuinen miespoika Mathieu Amalric sekä Polanskin vaimo ja vakiokasvo, viekkaan seksikäs Emmanuelle Seigner. Molemmat ovat rooleissaan oikein mainioita, ja kissa-hiiri-leikki etenee nokkelasti.
Tiiviisti teatterisaliin ja -lavasteisiin sijoittuvassa Venus in Furissa häiritseekin, jos jokin, vahva näytelmänomaisuus. Onko se sitten varsinainen vika lienee mielipidekysymys, mutta itse mietin jälleen tuoko elokuvaformaatti teokseen mitään lisää. Teksti on hyvä, mutta Carnagen tavoin kokisin tämänkin ehkä sittenkin mieluummin näyttämöllä.
60-luvun folk-scene ja New Yorkin ikoninen Gaslight Cafe. Ei ehkä ensimmäinen aihe, johon Coenin veljesten olettaisi tarttuvan, ja parivaljakon tuorein, Inside Llewyn Davis, pääseekin yllättämään. Toisaalta, sysimustan huumorin lävistämästä äkkiväärästä tyylistään tunnetuilla Joelilla ja Ethanilla on myös vakava, vahvasti draamallinen puolensa. Inside Llewyn Davisia voikin ehkä ajatella jonkinlaisena veljesteoksena muutaman vuoden takaiselle A Serious Manille. Molemmat vyöryvät pitkin itselleen rehellisesti elämistä yrittävän, mutta epäonnisen miehen tasaisen varmasti kiihtyvää alamäkeä.
Llewyn Davis on lahjakas, mutta pennitön Gaslightin vakiokasvo, jota kaupallinen menestys välttelee yhtä varmasti kuin pysyvät naissuhteet. Tai toisinpäin, sillä kauniita, mutta synkkiä folk-biisejä tulkitseva Llewyn ei ole valmis tekemään kompromisseja menestyksen eteen, muttei kykene oikein välittämään muustakaan. Siipeilyyn kyllästyneiden tuttaviensa sohvilla majaileva Llewyn on yleensä väärässä paikassa väärään aikaan, väärissä vetimissä ja vääriä valintoja tehden. Greenwich Villagen boheemielämän katkaisee outo reissu loskaiseen Chicagoon, joka sekin kohtelee kylmästi ja kastelee kengät.
Kissoineen kaikkineen Inside Llewyn Davis jättää jokseenkin hämmentyneen olon. Asiansa sotkevalle Llewynille toivoo hyvää, mutta pettymystään muihin purkavalle miehelle on toisinaan vaikea lämmetä. Vähän kuin elokuvalle, josta haluaisi pitää enemmänkin. Coeneilla on silti taito hyppysissä ja leffalla meriittinsä. Kauniin sumusävyisesti toteutettu eheä ajankuva tukee tarinan melankolista tunnelmaa ja pääosan Oscar Isaacin ohella muiden muassa iki-ihanan Carey Mulliganin sekä Justin Timberlaken esittämä musiikki on lumoavaa. Lopussa vilahtaa myös Gaslightissa viihtynyt Bob Dylan.