Suut makiaksi
Wes Anderson terävöittää suvereenia tyyliään elokuva elokuvalta, ja Grand Budapest Hotel on erityisen wesandersonmainen. On murhamysteeriksi kiertyvässä seikkailuelokuvassa genrellisesti uuttakin, mutta rikoksen ratkaisemisen sijaan pääpaino on tuttuun tapaan nasevassa dialogissa, silmää hivelevässä tyylissä ja nerokkaissa yksityiskohdissa. Kokonaisuus on niin hallittu viimeistä piirtoa ja leffajulistetta myöten, että ei voi olla huokailematta. Selvää visuaalista neroutta. Hämmästyttävää kyllä, Wes Anderson vaikuttaa ilmeisen äärimmäisestä perfektionismistaan huolimatta vieläpä olevan varsin leppoisa ja mukava kaveri.
Kuvitteelliseen Zubrowkan tasavaltaan sijoittuva vauhtihurjastelu asettuu useammalle aikatasolle, ja sisältää monia Andersonin tuotannosta tuttuja teemoja – omalaatuisen isähahmon ja oppipojan suhteesta söpöön ensirakkauteen ja matkantekoon. Ihaninta Grand Budapest Hotelissa, ja Andersonin elokuvissa yleensäkin, on silti syvää melankoliaa ja lämmintä huumoria viehättävästi yhdistelevä tunnelma. Sydäntä lämmittävin esimerkki tästä on mielestäni Moonrise Kingdom, jonka tunnerikkautta Budapest ei aivan tavoita.
Grand Budapest Hotelin näyttelijäkaarti on tuttuun tapaan pökerryttävä, ja mukana vilahtavat kaikki Harvey Keitelistä Mathieu Amalriciin ja Bill Murraysta Tilda Swintoniin. Hauskinta on kuitenkin se, että vakavissa rooleissa yleensä viihtyvä Ralp Fiennes pääsee kerrankin irrottelemaan kunnolla. Fiennesin turhamainen, mutta viimeiseen asti korrekti ja erityisesti hyvältä tuoksumista olosuhteissa kuin olosuhteissa arvostava consierge on kerrassaan hykerryttävä. Elokuvan jälkeen saattaa muuten tehdä mieli kahville, sillä satumaisen ihastuttavilla leivoksilla on tärkeä rooli tarinassa – ja sehän ei ole koskaan huono asia se. Täydellistä pääsiäisviikonlopun katsottavaa, siis.
Ulkomaisen elokuvan Oscarinkin voittanut Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on hengästyttänyt elokuvaväkeä maailmalla jo vuoden päivät, eikä ihme. Paolo Sorrentino (Il Divo, This Must be the Place) sommittelee magnum opuksensa kuin järkälemäisen romaanin tai eeppisen sinfonian, ja Rooman keski-ikäistyneiden suihkuseurapiirien boheemiin rappioelämään ja uima-altaisiin sukeltava tarina kertoo lopulta ei enempää ei vähempää kuin ihmisen osasta. Elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä, hiekan lailla sormien välistä valuvista hetkistä ja armolliselle itsepetokselle perustuvasta tarpeesta jättää maailman jälkensä.
Elokuvan antisankarina laukoo totuuksia sosieteetteihin taidemaailmasta vatikaaniin luikerrellut ikääntyvä journalisti ja entinen lupaava kirjailijalahjakkuus Jep Gambardella (Toni Servillo). Yhdessä Rooman tupeerattujen, kauneusleikattujen ja muuten vain kadotettujen kanssa Jep antaa samppanjan virrata yöstä toiseen jatkuvissa kokaiinipöllyisissä bileissä, jotka ovat kuin ne vihoviimeiset jatkot ennen aamun tahmaisenkirkasta kajastusta. Kaikki haluavat hetkensä parrasvaloissa, mutta ikuisessa kaupungissa rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmatkin ovat katoavaisia tähdenlentoja vuosituhansia ylväinä elementtien armoilla raunioituneiden monumenttien varjossa.
Kaikessa turmeltuneisuudessaan brutaalin rehellinen Jep on hyvän ja pahan tuolla puolen, kauneuden pauloissa ja toisaalta kaiken nähneenä siihen jo turtunut. Vähän kuin kuin napolilaissyntyisen Sorrentinon satiirinen, mutta saarnaamaton näkemys maansa nykytilasta. Pohjoisen protestanttista katsojaa hämmentää katolisen Italian paradoksaalinen suhtautuminen pyhään ja maallisen, ja samalla pyörryttää Rooman ikiaikaista historiaa kuiskiva kauneus. Elokuvallisia aineksia Fellinistä Antonioniin ammentava Suuri kauneus on häkellyttävä sekoitus mautonta ja klassista, tyhjää ja kaiken kattavaa. Ja jotakin hankalasti määriteltävällä tavalla hyvin italialaista.